TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA, Augustino – luterilainen tulkinta


1986-1997
Sisällys:
Arvoisa lukija
1. luku TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA-AVAIN LOPUNAIKOIHIN
tuhatvuotisen valtakunnan tulkitseminen
avain lopunaikoihin
2. luku TOTUUS VAI SUURI HARHA-PREMILLENNIALISMI TARKASTELUSSA
Kiliastisia odotuksia kristikunnassa ja lahkoissa
Premillennialismia suomessa
Näin meitä opetetaan tuhatvuotisesta valtakunnasta:
Ylöstempaus ja ylösnousemus kiliasmissa
Ahdistuksen aika – seitsemän vuottako?
Kristuksen paruusia – Jeesuksen tulemus
Pilvissä vaiko sotaratsulla?
Taivaan sotajoukot
Kristus tuomarina – viimeinen tuomio
Vanhan testamentin profetiat ja tuomiopäivä
Tuhatvuotinen valtakunta-paratiisiko?
Premillennialismi / kiliasmi heikoilla jäillä
Kiliasmin vaarat seurakunnalle
3. luku AUGUSTINUKSEN JA LUTHERIN JALANJÄLKIÄ TUHATVUOTISEEN VALTAKUNTAAN
Jeesuksen puhe maailman lopusta ja Danielin kirja
Oliko keisari Vespasianus antikristus?
Ilmestyskirjan ”pienet kronologiat”
Onko tuhatvuotinen valtakunta jo historiaa?
Keisari Konstantinuksen näky ja tuhatvuotisen valtakunnan alku
Luostarilaitos kirkon tukena
Suomen ensikosketus kristinuskoon
Sääolosuhteet
Musiikki
Kirkko on tehnyt pahaa jos hyvääkin
Varhaiskeskiaikaisen ”tuhatvuotisen valtakunnan” raamatulliset perusteet
Ilmestyskirjan kronologiat
Osmo Haaviston historiallinen tulkinta
4. luku ESIMERKKEJÄ AUGUSTINO-LUTHERILAISESSTA LOPUN AIKOJEN AVAIMESTA
Danielin kirjan kytkeytyminen Ilmestyskirjan kronologiaan
Peto ja sen selässä istuva portto
Danielin näky oinaasta ja kauriista
Hesekielin temppeli-lopunaikojen kummajainen
Mooseksesta Jeesukseen
Rakkausruno keskellä Raamattua
5.luku EMME SAA VAIETA TOTUUDESTA – JEESUS TULEE TAKAISIN!
Suomalaista herätyskristillisyyttä
Helluntaiherätys
Leo Meller
Vapaakirkollisuus
Kirkollista kuuliaisuutta
Herätyksen tuulia kirkossa
Kirkko on suurimman herätyksensä edessä
Terve oppi on herätyksen kasvualusta
LÄHTEITÄ
Arvoisa lukija
Valvova kristikunnan osa tietää Herramme Jeesuksen takaisin tulemisen pian tapahtuvaksi historian mullistavaksi tosiasiaksi. Raamatullisten viitteiden mukaisesti voimme uskoa sen sukupolven, joka on saanut nähdä ns viikunapuun ihmeen (Israelin kansan paluun kotimaahansa ja jälleenrakentumisen) todistavan myös Israelin Messiaan paluusta. Mutta juuri nyt, kun seurakunnan tulisi valmistua tahrattomana ja rypyttömänä morsiamena kohtaamaan taivaallista Ylkäänsä, vallitsee kristikunnan keskuudessa suuri tietämättömyys Raamatun lopun aikoja koskevista profetioista ja Herran tulemuksesta.
Monet kristityt eivät tiedä kuinka kiistanalaisia ja jopa epäraamatullisia heidän omaksumansa opit lopunajoista ovat. Tällä hetkellä vallitsevista opeista monet ovat saaneet alkunsa vasta 1800-luvun alkupuolella. Näitä oppeja ovat dispensationalismi, darbylaisuus ja pretribulationismi. Käsitteet ovat monille vieraita, mutta niiden sisältö on tuttu. Useimmat raamatunlukijat ovat tietämättömiä oppien taustoista, joita heille opetetaan herätyskristillisissä piireissä niin kirkossa kuin vapaissa suunnissa.
Yllättävää on huomata kuinka nyt ainoina oikeina totuuksina julistettavien oppien syntyhistoria on hyvinkin ohutta; esimerkiksi erään 15-vuotiaan tytön näkyjen ja keskiaikaisen munkkiveljeskunnan, jesuiittojen oppien varassa, lepää suuri osa niistä Ilmestyskirjaan kohdistuvista opetuksista mitä nyt seurakunnissa opetetaan raamatullisina totuuksina. Perusteellisesti verrattaessa nykyistä opetusta ja raamatun selkeätä ilmoitusta näistä ei voida välttyä yhteentörmäykseltä. Vastakkain ovat kaksi eri Raamatun selitysteoriaa, kirkkoisä Augustinuksen ja uskonpuhdistaja Lutherin amillennialistinen selitys ja premillennialismi (kiliasmi), joka nykyisessä muodossaan edustaa parisataa vuotta vanhoja, lähinnä englanninkielisessä maailmassa syntyneitä erityisoppeja.
Millennialismi, eli oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta on eräällä lailla avain lopun aikoihin. Mikäli tulkinta Ilmestyskirjan kertomasta tuhatvuotisesta aikajaksosta (valtakunnasta) ja sen suhteesta Jeesuksen tulemukseen on virheellinen, niin opetus lopun ajoista saa vääristyneitä muotoja. Tässä tutkielmassa on esittelen keskeisimpiä lopun aikoihin liittyviä käsitteitä ja niiden opetusta. Tutkielma on tiivistetty esitys laajoista asiakokonaisuuksista ja saadakseen monipuolisen kuvan lukijan tulee tutkia Raamattua ja selityskirjallisuutta laajemmin.
Kirjoittaja
Pentti Hoikkala
Lohja
Mikko Louhivuori, TT, FT, pastori, Israel Antiquities Authority / Rockefeller Museum, suosittelee sivua TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA, Augustino-luterilainen tulkinta:
http://mikkol-miettii.blogspot.fi/2013/02/pentti-hoikkala-lopunaikojen-opetusta.html
Kirjoittaja tutkii raamattua isänsä sylissä, Helsinki 1967
1.luku
Tuhatvuotinen valtakunta-avain lopunaikoihin
Keskustelu saattaa joskus kääntyä lopun aikoihin ja tuhatvuotiseen valtakuntaan. Silloin saattaa keskustelukumppanin silmät siirtyä katsomaan jonnekin kauas tulevaisuuteen. Aihepiiri on kiehtova, jännittävä ja ajatukset vilistävät pedon luvuista aina ihaniin taivasnäkyihin saakka. Jokaisella kristityllä on oma unelmansa Taivaasta ja monilla myös tuhatvuotisesta valtakunnasta. Kristikunnan kaksituhatvuotisen historian aikana ei ole vielä löytynyt yhteisymmärrystä Raamatun ilmoittamista lopun ajoista. Itseasiassa jo alkuseurakunnassa Kristuksen apostolien vielä eläessä esiintyi riitaisuuksia lopun aikojen tulkitsemisesta. Paavali kirjoittaa Timoteukselle kuinka seurakunnan piirissä olleet Hymyneus ja Fileus väittivät ylösnousemuksen jo tapahtuneen. Heidän puheensa jäyti ympäristöä syövän tavoin ja muiden seurakuntalaisten usko oli vaarassa turmeltua (II Tim.2:17-18). Ajallisesti hieman myöhemmin Johannes totesi jo monen antikristuksen ilmestyneen ja tämän olevan merkkinä viimeisestä ajasta (I Joh.2:18).
Ensimmäisinä vuosisatoina alkukirkossa vallitsi jo hyvin erilaisia käsityksiä Kristuksen paruusian (läsnäolo, tuleminen) liittyvistä asioista. Tuolloin keskeisimmäksi seikaksi nousi tuhatvuotisen valtakunnan odottaminen, jonka Jeesus takaisin tullessaan oli perustava. Tiedämme varhaisimpien kirkkoisien omanneen toisistaan poikkeavia käsityksiä tuhatvuotisesta valtakunnasta. Justinus Marttyyri (n. v. 100-165) opetti Vanhan Testamentin lupausten täyttyvän tuhatvuotisessa valtakunnassa ja hänen mukaansa Jerusalem olisi valtakunnan hallituspaikka. Messias hallitsisi uskovien kanssa tuhannen vuotta. Muidenkin varhaisimpien opettajien näkemykset olivat suurin piirtein samankaltaisia. Selvän poikkeuksen tekee kuitenkin Origenes (.n 186-254) jonka näkemys tuhatvuotisesta valtakunnasta ei ollut kirjaimellisen toteutumisen kannalla. Todettakoon, että Origeneksen opeissa oli muitakin aineksia joita ei yleisesti hyväksytty. Ilmestyskirja ja sen 20.luku on ainoa paikka Raamatussa joka mainitsee kirjaimellisesti tuhannen vuoden ajanjakson (tuhatvuotisen valtakunnan). Muuten Raamattu käsittelee lukua vertauksessa : ”Tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä” (Ps. 90:4) ja ”yksi päivä on Herran edessä niin kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niin kuin yksi päivä” (2. Piet. 3:8). Uuden Testamentin kanonisoitumisprosessissa suurinta kädenvääntöä aiheutti juuri Ilmestyskirjan mukaan ottaminen pyhien kirjoitusten kokoelmiin. Esiintyi epäilyksiä kirjoittajan henkilöllisyydestä ja ennakkoluuloja opillisista seikoista. Tuhannen vuoden kestävä ”valtakunta” herätti voimakkaita näkemyseroja. Kuitenkin Ilmestyskirja kanonisoitiin Raamattuun kuuluvaksi pyhäksi kirjaksi länsimaisessa kirkossa v. 397 Karthagon kirkolliskokouksessa. Idän kirkko (paitsi Syyrian kirkko) tunnusti Ilmestyskirjan kanoniseksi n. v. 500. Jopa Luther oli epäilevällä kannalla aluksi suhteessaan Johanneksen ilmestykseen. Tänään Ilmestyskirjaa pidetään yleisesti Raamattuun kuuluvana. On sanottu, että ilman Ilmestyskirjaa Raamatulta puuttuisi loppu. Nyt Jumalan sanalla on täydellinen alku luomiskertomuksessa ja täydellinen loppu Johanneksen ilmestyksessä : ”Minä olen A (α alfa) ja O (Ω omega), ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu” (Ilm. 22:13).
Luonteeltaan ja sisällöltään Ilmestyskirja liittyy Vanhan Testamentin apokalyptisiin kirjoihin (kreik. apo-kal’ypsis = verhon poistaminen, ilmestys). Ennen Ilmestyskirjan syntyä juutalaisuudessa oli eräänlainen apokalyptisen kirjallisuuden kukoistuskausi aina Danielin kirjan synnystä (n. 500 eKr) apokryfisiin kirjoihin saakka (n. 200 eKr – 100jKr).
Tuhatvuotisen valtakunnan tulkitseminen
Erilaiset opetukset Ilmestyskirjan ympärillä ja varsinkin tuhatvuotisesta valtakunnasta ovat jakaneet tutkijat eri koulukuntiin. Ensimmäisiltä vuosisadoilta saakka on nähtävissä kahdenlaista asennoitumista Ilmestyskirjan profetioiden maailmaan. Toinen pääsuuntaus tulkitsee profetioiden näkymaailmat kirjaimellisesti niin pitkälle kuin mahdollista ja toinen tulkintasuunta puolestaan hengellistää ilmestykset ainakin suurimmaksi osaksi. Näiden kahden tulkintatavan välimaastoon sijoittuu lukuisia välimuotoja ja erilaisia teorioita siitä, miten Ilmestyskirjaa pitäisi tulkita.
Oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta kutsutaan millennialismiksi (lat. mille ‘tuhat’, annus ‘vuosi’). Erilaisia näkemyksiä tuhannen vuoden ajanjaksosta määritellään seuraavasti:
Amillennialismi (kreik. a-,’ei’, ja lat. millennium, Tuhatvuotiskausi, tuhatvuotinen valtakunta) ei opeta tuhatvuotista valtakuntaa kirjaimellisesti maanpäällä toteutuvana asiana. Tämä lähinnä Augustuksesta (354-430) alkunsa saanut oppi katsoo tuhannen vuoden tarkoittavan kirkon vaikutuksen kasvua maailmassa. Augustinus uskoi itse elävänsä jo maanpäällisestä elämästä. Uskonpuhdistajat Luther ja Calvin tulkitsivat tuhatvuotista valtakuntaa Augustinuksen tavoin. Myöskin Hieronymos (n. 340-420), joka käänsi Raamatun latinankielelle (Vulgata), uskoi valtakuntaan amillennialistisella tavalla.
Postmillennialismi (lat. post ‘jälkeen’) opettaa puolestaan, ettei tuhatvuotinen valtakunta ole vielä alkanut ja Kristus tulee vasta valtakunnan jälkeen. Toisin sanoen Jeesuksen tulemus on kokoajan ainakin tuhannen vuoden päässä. Myös tässä tulkintamallissa nähdään valtakunnan olevan enemmänkin kristinuskon eteenpäin menemistä. Kristinuskolle suosiollinen yhteiskunta olisi tuhatvuotinen valtakunnan laskeutumista maan päälle, joskin käsitys tuhannesta vuodestakin nähdään vain symbolisena aikamääreenä. Historiallinen kehitys näyttäisi puhuvan tätä kehitysteoriaa vastaan, sillä pahuus vaikuttaa lisääntyvän myöskin niillä alueilla, joilla kristilliset arvot ovat vaikuttaneet jo pitkään.
Premillennialismi (lat. prae, ‘edellä’) tulkitsee tuhatvuotista valtakuntaa pitkälti kirjaimellisesti. Opetetaan Kristuksen paluun tapahtuvan ennen valtakunnan perustamista. Tässä opissa Vanhan Testamentin opetukset Jumalan valtakunnasta paratiisillisine kuvauksineen yhdistetään tuhatvuotiseen valtakuntaan. Premillennialismia kutsutaan myöskin kiliasmiksi (kreik. kilioi, tuhat). Kiliasmi on yleinen käsite tarkoittaen myös muissa uskonnoissa esiintyvää maanpäällisen valtakunnan odottamista. Kirkkohistoriassa Jeesuksen paluuta ja tuhatvuotisen valtakunnan alkamista. Uskonpuhdistaja Luther joutui ottamaan etäisyyttä myöhäiskeskiajalla vaikuttaneeseen voimakkaaseen kiliasmiin. Premillennialismiin yleensä kytkeytyy, joskaan ei välttämättä, dispensationalismi (lat. dispensatio,’jakelu, hallinto ja hoito’). tässä opetuksessa ymmärretään jumalan toiminnan tapahtuvan maailmassa tietyissä jaksoissa (aiooneissa), määrätyissä kausissa. Myös Israelin merkitys nostetaan kristikunnan tasolle. Jumala tekee tekoja molemmissa kristikunnassa ja Israelissa suunnitelmiensa mukaisesti. Israelin rooli dispensationalismissa on teokraattinen (maanpäällinen jumalallinen valtiojärjestys) ja kristikunta (Herran seurakunta) kantaa hengellistä valtaa ja vastuuta. Jumalan asettamat aikojen merkit näkyvät maailmalle sekä Israelin maallisesta tilasta, että seurakunnan hengellisyyden kautta. Dispensationalismi on verrattain nuori kristilliseksi opiksi. Tämän katsotaan saaneen alkunsa Ilmestyskirjan futuristisesta tulkinnasta. Tämän tulkintatavan perusainekset loi espanjalainen jesuiittapappi Fransisco Ribera v. 1580. Opin mukaan Ilmestyskirjan alku käsittelee apostoli Johanneksen aikaa ja loput näkyjen kirjasta toteutuisi jossakin maailman kauden lopputapahtumissa. Jesuiitat kehittivät vastauskonpuhdistuksen aikana useita Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien vastaisia opetuksia, joista tämä Ilmestyskirjan toteutumisen tulevaisuuteen siirtävä oppi oli kauaskantoisimpia seurauksiltaan (Haavisto,22).
Premillennialismiin usein liittyy darbylaisuus, joka on saanut nimensä englantilaisesta papista John Nelson Darbysta, joka 1800-luvun alkupuolella kehitti opin Jeesuksen salaisesta takaisintulemisesta. Varsinaisen alkusykäyksen salaiselle ja näkymättömälle paruusialle ja seurakunnan tempaamiselle ennen ahdistuksen aikaa Darby sai 15-vuotiaalta skotlantilaiselta tytöltä. Margaret Macdonald niminen tyttö sai 1830 vuonna profetioita aihepiiristä. Tämä viimevuosisadalla syntynyt oppi on onnistunut valloittamaan suurelta osin herätyskristillisen maailman raamattuopetuksen (Ferguson – Wrigt, 429). Tämän päivän kristillisyydessä tuhatvuotista valtakuntaa useimmin tulkitaan premillennialistisesti. Usein tähän liittyy edellä käsitelty dispensationalismi ja etenkin vapaissa suunnissa vielä darbylaisuus. Lisäksi eri julistajilla on ”omia sekoituksia” eri oppien välimaastoista, joten lopullinen kirjo on melkoinen. Tämän tutkielman puitteissa en käsittele ei-kristillisten lahkojen, kuten Jehovantodistajien käsityksiä tuhatvuotisesta valtakunnasta. Jehovantodistajat on adventismista alkunsa saanut lahko. Näissä molemmissa suunnissa esiintyy äärimmäistä kiliasmia, eli tuhatvuotisen valtakunnan odotusta. Valtakunnassa lahkojen edustajilla olisi luonnollisestikin keskeinen asema. Myöhäisjuutalaisuus käsitti apogryfississä kirjoissaan, etenkin 2. Eenokin kirjassa 32:3 maailman ajan jakautuvan ikään kuin seitsemään päivään. Yksi päivä vastaa tuhatta vuotta. Maailman aika olisi näin ollen seitsemän tuhatta vuotta, josta viimeisin ”päivä” olisi sapatinlepoa tuhannen vuoden ajan.. Nykyään juutalaisuudessa vaikuttaa suuntaus, ettei lopun aikoja eikä messiaan valtakuntaakaan tule juuri odottaa eikä niistä puhuakaan. Juutalaisten historiassa kun on lukuisia ikäviä tapauksia messiaaksi julistautuneista kapinallisista ja heidän kukistumisestaan. Rabbiini Rambamin (1135-1204) opetukset, joita Israelin Opetusministeriön toimesta on julkaistu, korostavat Messias-Kuninkaan tulevan hallitsemisen olevan tavallista elämää, ja myös kiivailua Mooseksen lain puolesta. Rambam latistaa messias-odotukset perin vaatimattomiksi ja toteaakin: ”Kirotut olkoot lopunaikojen ennustelijat” (Santala, 143-145). Myös muissa uskonnoissa kuin juutalaisuudessa ja kristinuskossa on tavattu kiliasmia eli valtakunnan odottamista. Näin esimerkiksi muinaispersialaisissa uskonnoissa. Zarahustra opetti uskomusten maanpäällistä täyttymystä. Persialaisessa muinaisuskonnossa maailman aika on 12 000 vuotta, jonka lopulla taisteluiden jälkeen seuraa tuhatvuotinen valtakunta. Zarahustran siemenestä syntynyt sankari nimeltään Saoshyant saa valtakunnan aikaan. Hän on muinaispersialaisessa uskonnossa vapahtaja ja ilmeisesti myös Zarahustran uusi ruumillistuma. Tämä tuhatvuotinen valtakunta liittyy maailmanloppuun ja käsittää myös ylösnousemuksen (Tiililä, 8-9).
Avain lopunaikoihin
Millennialismissa eli tuhatvuotisen valtakunnan tulkitsemisessa ei ole ainoastaan kysymys ilmestyskirjan 20. luvun seitsemästä ensimmäisestä jakeesta. Vaikkakin nämä jakeet ovat ainoat Raamatussa, jotka sanallisesti puhuvat tuhannen vuoden ajanjaksosta, eri tulkintamallien tueksi on kehitetty selitysmalleja muistakin raamatunkohdista. Näin on saatu opetukseen tuhatvuotisesta valtakunnasta enemmän liittymäkohtia eri puolille Raamattua. Uudessa Testamentissa Jeesus ei puhu tuhatvuotisesta valtakunnasta, eivätkä myöskään apostolit viittaa kirjeissään tämänkaltaiseen ainakaan selkeästi. Tukea premillennialistiselle tulkinnalle haetaankin sen vuoksi Vanhasta Testamentista, jonka messias-ennustukset liitetään tuhatvuotisen valtakunnan yhteyteen käsittämään maan päällä olevaa valtakuntaa. Sinänsä Vanhassa Testamentissa ei tunneta tuhatvuotista valtakuntaa sanallisella tasolla. Jumalan valtakunnan toteutuminen sinänsä tunnetaan, kuten Uudessa Testamentissakin. Premillennialistisessa opetuksessa käydään tuhatvuotisen valtakunnan yhteydessä läpi lähes kaikki eskatologinen aines Raamatusta (kreik. eskhatos, ‘viimeinen’ ja logos, ‘oppi’, oppi lopun ajoista). Koska tämänkaltaisessa raamatunopetuksessa on taustalla tietty ennakkonäkemys ( premillennialismi + dispensationalismi + darbylaisuus + pretribulationismi), on ilmeinen vaara tulkita kaikki Raamatussa oleva eskatologinen aines samalla ”opillisella avaimella”. Pretribulationismia käsittelemme hieman myöhemmin tekstissä. Koska opetuksia tuhatvuotisesta valtakunnasta on monia ja kautta aikojen esille tuotuja, niin tuhatvuotinen valtakunta ja sen selitysoppi on tietyllä tavalla avain kaikkeen muuhun Raamatun lopun aikoja koskevaan ilmoitukseen. Mikäli avain ei mahdu lukkoon, ovi pysyy kiinni. Myös on mahdollista, että avataan vääriä ovia ja joudutaan harharetkille Raamatun profetioiden selitysten maailmaan. Tästä juuri on osoituksena selitysoppien moninaisuus ja kaikkinaisten lahkojen, jopa ei- kristillistenkin sellaisten innostus kiliasmin aihepiiriin.
2. luku
Totuus vai suuri harha – premillennialismi tarkastelussa
Kiliastisia odotuksia kristikunnassa ja lahkoissa
Premillennialismin perusluonne on Kristuksen odottamista ennen tuhatvuotista valtakuntaa, kuten olemme jo huomioineet. Tähän olennaisesti liittyy kiliasmi, eli kirjaimellisen valtakunnan odottaminen. Nämä kaksi oppia kytkeytyvät lähtemättömästi toisiinsa: oppi paruusiasta ja oppi maanpäällisestä valtakunnasta.
Osmo Tiililä toteaa: ”Katsaus kiliasmin vaiheisiin kristillisen kirkon opetuksessa eri aikoina osoittaa, että tämä oppi raamatullisesta perustastaan huolimatta on erittäin vaikea. Ei liene aikakautta, jolloin se olisi kautta kirkon yksimielisesti hyväksytty, ja milloinkaan sitä ei tietääkseni ole otettu yleisiin tunnustuksiin. Usein se on aiheuttanut harhautuneita toiveita ja sairaalloista ylijännitteisyyttä, jopa järjestyshäiriöitäkin. Ja lisäksi sitä sen raamatullisten perusteiden ylimalkaisuuden ja suoranaisen hämäryyden tähden on tulkittu hyvin eri tavoin” (Tiililä, 29)
Alkukirkon aikana vaikutti nykyistä helluntailaisuutta voimakkaasti muistuttava ns. montanolaisuus. Tämä suunta painotti Johanneksen evankeliumin pohjalta pyhän hengen toimintaa ja lopun aikojen merkitystä (Haavisto, 42). Montanolaisuus oli kuitenkin ensimmäisiä varottavia esimerkkejä siitä, kuinka kiliasmi saattoi johtaa hurmahenkisyyteen. Montanolaiset odottivat uuden Jerusalemin tulemista Fryygiaan Pepuzan kaupunkiin. Tämänkaltainen kiliasmi aiheutti kirkon piirissä torjuvuutta kiihkeisiin tuhatvuotisen valtakunnan odottamisiin (Tiililä, 32).
Kiliastinen odotus johti vuonna 1000 voimakkaaseen maailmanlopun ja Kristuksen odottamiseen traagisillakin tavoilla. Taustalla oli uskomus Augustinuksen tulkintaan tuhatvuotisesta valtakunnasta ja sen alkamiseen Jeesuksen maanpäällisestä elämästä. Näin ollen aika vuoteen 1000 olisi ollut valtakunnan aikaa.
Samoin vuoteen 2000 on asetettu vuosikymmenien ajan (jopa vuosisatojenkin) erilaisia uskomuksia maailman lopusta. Eri uskonnoissa nähdään maailman tilanteen jollakin tavoin muuttuvan vuonna 2000. Täytyy muistaa, että Jeesuksen syntymästä 6-7 eKr ajanlaskuvirheen johdosta on 2000 vuotta tullut täyteen jo vuosina 1993-94.
Jim Bramelett on koonnut hyvin mielenkiintoisia ennustuksia ja Raamatusta johdettuja laskelmia. Yhteistä näille on, että vuodesta 2000 näyttäisi tulevan historian päätös, Herran tulemus ja tämän maailman loppuminen. Merkittävimpiä laskelmia ovat esimerkiksi Israelin valtion syntyminen uudestaan lähes kahden vuosituhannen jälkeen v 1948 ja Jerusalemin kokonaan valtaus 1967. Nämä ovat Raamatusta johdettavia lopun ajan merkkejä ja ilmeistä onkin, että Israelin maallisen ”uudestisyntymisen” elävä sukupolvi näkee Messiaan paluun. Tähän on syytä uskoa, vaikkei haluaisikaan olla varsinaisesti dispensationalisti.
Bramelett toteaa: ”Kun israelilaiset tulivat Luvattuun maahan 3500 vuotta sitten, Jumala käski heidän viettää riemuvuotta joka 50. vuosi. Vuoden 2000 tienoille osuu 70. riemuvuosi, neljäskymmenes riemuvuosi samana vuonna, jolloin Jeesuksen uskottiin täyttävän 30 vuotta” (Kipinä n:o 3, s. 27,1996).
Mielenkiintoinen on myös juutalaisten häätradition soveltaminen Jeesuksen tulemisen aikatauluihin. Toki muistamme, ettei Hänen tulemuksensa hetkeä kukaan tiedä, mutta kylläkin sen aikakauden tunnusmerkit Raamatusta löytyvät Jeesuksen omien sanojen kertomana. Vain päivämäärä ja kellonaikaa emme pysty tietämään. Juutalaisen häätradition mukaisesti häiden viettäminen aloitettiin aina sekä morsiamen, että sulhasen kodissa samanaikaisesti. Myöhemmin sulhanen siirtyi häävieraiden kanssa. Morsiamen omaiset saivat tällöin nähdä sulhasen, yljän saapuvan hääriemun ja laulun kaikuessa. Tradition mukaisesti sulhanen saapuu morsiamen kotiin joko ensimmäisen taikka toisen hääpäivän iltana. Sulhanen ei saanut kuitenkaan ennalta ilmoittaa morsiamelle, Kumpana iltana hän saapuisi.
Jos sovellamme Raamatun sanaa, että ”yksi päivä on herran edessä niin kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niin kuin yksi päivä” (II Piet. 3:8) aikaan Jeesuksen jälkeen, niin voimme todeta, ettei Hän tullut” ensimmäisenä iltana” eli vuonna 1000. Tämän mukaan Jeesus saapuisi taivaallisella ylkänä toisen päivän iltana ts. vuonna 2000, (Väisänen, 284-285).
Uskottiinpa tuhatvuotiseen valtakuntaan millä tavoin tahansa, niin Jeesuksen tuleminen takaisin näyttää olevan hyvin lähellä raamatullisin perustein arvioituna. Häätradition soveltaminen kävisi hyvin Jeesuksen kertomaan vertaukseen, jossa taivasten valtakunta rinnastetaan kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa (Matt. 22:1-14, Luuk. 14:15-24 ja kymmenen neitsyttä Matt. 25:1-13).
Vuosituhannen vaihde on ajanlaskuvirheidenkin johdosta vain likiarvo, ei täsmällinen tapahtumahetki. Ylkä saapuu ”toisen päivän iltana”, mutta emme tarkkaa hetkeä, sitä ei häätradition mukaan ilmoiteta etukäteen morsiamelle (seurakunnalle). ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä” (Matt. 25:13).
Toisen vuosituhannen alussa Joachim Florishilainen (n. 1130-1202) nosti valtakunnan odottamisen jälkeen esille. Tämä italialainen katolilainen apotti näki tuhatvuotisen valtakunnan olevan edessäpäin, toisin kuin Augustinus, jonka opetus vielä tuolloin oli yleisesti vallalla. Toisin Joachim Florishlainen näki Augustinuksen tavoin valtakunnan merkitsevän suotuisaa aikaa kirkolle. Florishilaisen mukaan Rooman kirkko uudistuisi hengellisesti hurskaiden munkkien vaikutuksesta (Tiililä, 35).
Uskonpuhdistaja Lutherin työn erääksi haittaavaksi tekijäksi nousi uudelleenkastajien lahko. ”Kasteenuudistajain liikkeen yhteydessä kiliastiset odotukset saivat sellaisen riehaantumisen muodot, että Lutherin itsensä täytyi ankarasti puuttua asiaan. Kirkollista opetusvirkaa ei enää tarvittaisi enempää, kuin maallista järjestysvaltaakaan, ja kirjoitetun sanan tilalle asetettiin hengen sisällinen sana. Munsterin kaupungissa piti perustettaman uusi Siion, jossa vallitsisi omaisuuden ja vaimojen yhteys (yhteinen omistus)”(Tiililä, 36). Joiltakin ominaisuuksiltaan tämäkin muistutti nykyistä helluntailiikettä, kuten montanolaisuus aiemmin alkuseurakunnan ajalla. Johtuen Lutherin kokemuksista ja raamatuntulkinnasta, joka liittyi Augustinuksen oppeihin, tuli luterilaiseen tunnustuskirjallisuuteen seuraava kohta. Augsburgin tunnustus, XVII : ”Samoin hylätään tässä myös eräät juutalaisten opit, joita nykyaikana esiintyy, että ennen kuolleitten ylösnousemusta pelkät pyhät ja hurskaat saavat ajallisen valtakunnan sekä hävittävät kaikki jumalattomat”.
Luther torjui kiliastisen, ajallisen valtakunnan, mutta ei augustinolaista käsitystä hengellisestä kirkkoa tarkoittavasta ”tuhatvuotisesta valtakunnasta”. Tiililä näkee tunnustuskirjan kohdassa vakavan varoituksen nykyajan kiliastisille hurmahengille (Tiililä, 36).
Teol. ja fil. tohtori Uuras Saarnivaara teoksessaan ”Voiko Raamattuun luottaa?” yrittää siirtää Augsburgin tunnustuksen kiliasmin vastaista kärkeä toisaalle. Saarnivaara koittaa selittää, kuinka tunnustuksen kohta on avain raamatullinen ”Se hylkää ‘juutalaiset opit’, joiden mukaan: (a) tuhatvuotinen valtakunta on ennen kuolleiden ylösnousemusta; Raamatun mukaan se on oleva vanhurskaiden ylösnousemusta; Raamatun mukaan se on oleva vanhurskaiden ylösnousemuksen jälkeen; (b) pyhät ja vanhurskaat hävittävät jumalattomat; Raamatun mukaan sen tekee Kristus enkeliensä kanssa, eikä yksikään pyhä ole siinä mukana (Jes. 63:3; Ilm. 19:20s); (c) maailmanvalta on pyhien ja vanhurskaiden käsissä; Raamatun mukaan se on Kristuksen käsissä … Lainattu Augsburgin tunnustuksen kohta ei täten vastusta Raamatun oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta” (Saarnivaara 4, 1009,1010).
Saarnivaara antaa ymmärtää. että Augsburgin tunnustus hylkäisi ainoastaan ennen vanhurskaiden ylösnousemusta edeltävän kiliasmin (ajallisen valtakunnan) eikä ennen yleistä ylösnousemusta olevaa kiliastista valtakuntaa. Näin ei kuitenkaan mitä ilmeisemmin ole, vaan tunnustuskirjan kohta puhuu nimenomaisesti, ettei ennen varsinaista yleistä ylösnousemusta tule olemaan minkäänlaista ajallista pyhien valtakuntaa maan päällä. Saarnivaaran kiliasmin hylkäämiskirjoutuksessaan ikäänkun eroitelleet tuhatvuotisen valtakunnan eri ylösnousemus olisi ollut uskonpuhdistajilla vedenjakajana, onko kiliasmi hyväksyttyä vaiko ei. Tunnustuskirjat olisi kyllä tämän selkeästi eroitellut mikäli tästä jaotellusta olisi ollut kysymys.
Toisinsanoen Saarnivaaran yritystä siirtää Augsburgin tunnustuksen ”piikin kärki” muualle ei voida hyväksyä. Todellisuus on se, että Luther ja Augsburgin tunnustus eivät hyväksy kiliasmin periaatteita, vaan hylkää ne selkeästi. Uskonpuhdistaja Luther oli lopun aikoja koskevissa kannanotoissaan hyvin vähäsanainen, Mitä tuhatvuotiseen valtakuntaan tulee. Minkäänlaista puhetta tai kirjoitusta kiliasmin puolesta ei hänen opetuksistaan löydy. Esimerkiksi Lutherin varttuneella iällä pitämistään ”kotisaarnoista” kootussa Huonepostillassa hän käsittelee lopunaikoja puhuessaan 2. adventtipyhän tekstistä (Luuk. 21:25-36). Puheessa ei ole pienintäkään viittausta kiliasmiin taikka vastaavaan. Kerronta päättyy useissa kohdin puhetta tuomiopäivään ja Herran tulemuksen ilmiöihin. Voisi kuvitella, että tämänkaltaisessa vapaatyylisessä saarnassa lopun ajoista Luther olisi tuonut esiin kiliastisia toiveitaan, mikäli niistä hänellä olisi vähääkään ollut (Luther, 24-33).
Alkuseurakunnan kirjoitetun historian, Apostolien tekojen jälkeen näyttää kristikunta omaksuneen selkeästi premillennialistisen/kiliastisen tulkinnan suhteessaan Ilmestyskirjaan. Huolimatta Ilmestyskirjan kanonisoitumisvaikeuksista se on ollut ilmeisesti luetuimpia Uuden Testamentin kirjoja aina 200-luvun loppuun saakka, jolloin sen alkuperää yritettiin kyseenalaistaa.
Kiliastisen valtakunnan opettaminen säilyi suurinpiirtein muuttumattomana 200-luvulle. Tälloin Gaius, Kleemens, Dionysios ja Origenes toivat esille kuvaannollista merkitystä valtakunta-asiaan ja syntyi eripuraisuutta. Tänä aikana vaikuttivat kirjoituksillaan mm. juuri Origenes ja Porfyrios (Haavisto,42).
Augustinuksesta alkanut amillennialistinen kausi, jolloin selitettiin tuhatvuotinen valtakunta kirkkoa ja kristinuskoa merkitsevänä vallitsi melko yhteinäisesti uskonpuhdistukseen asti. Verrataessa alkuseurakunnan opetuksia tuhatvuotisesta valtakunnasta ja muusta eskatologiasta meidän päiviemme vastaavan, tehdään mielenkiintoinen havainto. Alkuseurakunnallisen julistus lopunajoista ”löytyi” uudelleen 1800-luvulla, tosin jo 1600-luvulla esiintyi vastaavia yrityksiä. Opetuksellinen sisältö tänään ja lähes kaksituhatta vuotta sitten on hämmästyttävän samankaltainen.
Mielenkiintoista on myös nähdä alkuseurakunnan opetus tulevasta valtakunnasta ja uskonpuhdistajien näkemys jo menneestä tuhatvuotisesta valtakunnasta ja uskonpuhdistajien näkemys jo menneestä tuhatvuotisesta valtakunnasta ja uskonpuhdistajien näkemys jo menneestä tuhatvuotisesta valtakunnasta kirkon historiassa rinnakkain. Molempia opetuksia kuuntelemalla tuhatvuotinen valtakunta sijoittuisi historiaan jälkeen alkuseurakunna, mutta ennen uskonpuhdistusta eli aikaan 100-1500 jKr.
Osmo Haavisto tekee yhteenvedon alkuseurakunnan aikaa seuranneesta ajasta, ns. kirkkoisien aikakauden opetuksesta ja mitä uskottiin: ”On odotettavissa suuri luopumus, jona aikana ilmestyy antikristus eli laiton. Sen pidättäjä on Rooman valtakunta. Babylon on Rooma. Antikristus on Danielin 7. luvun pieni sarvi. Danielin neljäs peto on sama kuin Ilmestyskirjan kymmensarvinen peto. Se on Rooman valtio, joka tulee jakaantumaan kymmeneen osaan. Antikristus on tuleva jakaantumisen jälkeen. Seurakunta joutuu kokemaan antikristuksen vainot, Kristus tulee vasta antikristuksen jälkeen ja murskaa antikristuksen tulemuksessaan. Ylösnousemus on kirjaimellinen ja kaksiosainen, välissä tuhatvuotinen valtakunta maan päällä. Dan. 9:24 sai täyttymyksensä Kristuksen tulemuksessa. Tällöin päättyi myös 70. vuosiviikko (Harvojen mielestä vasta Jerusalemin hävityksessä). Päivä on vuosi 70:nnen viikon ennustuksessa, mutta ei pitemmissä aikajaksoissa” (haavisto, 36).
Haaviston kokoamassa ensimmäisten vuosisatojen oppeja esittelevässä koosteessa näkyy eräs seikka selkeänä: dispensationalismin vaikutus puuttuu tyystin. Seurakunta joutuu olemaan antikristuksen vainoissa ahdistuksen ajassa ja Danielin 70. vuosiviikkojen uskotaan saaneensa täyttymyksensä Kristuksen maanpäällisen elämän aikana. Dispensationalismi, joka nykyään vahvasti vaikuttaa,sijoittaa seurakunnan ylösoton (sekä näkymättömän paruusian) tapahtuvaksi ennen ahdistuksen aikaa. Tueksi omalle väittämälleen dispensationalistis pilkkovat Danielin vuosiviikkonäyn siten, että 70:stä vuosiviikosta parituhatta vuotta myöhemmäksi. Tästä tulkinnasta johdetaan käsitys seitsenvuotisesta vihanajasta.
Muuten alkuseurakunnan uskoma lopun aikojen järjestys kuulostaa nykyäänkin julistetulta premillennialismilta, lukuunottamatta dispensationalismin ja darbylaisuuden tuomia muutoksia.
Alkuseurakunnan kiliasmi syntyi vainojen keskellä. Haluttiin pian nähdä herran tulemus ja valtakunnan perustaminen maan päälle. Vainoojat joutuisivat myöntämään tappionsa Kristuksen tullessa ja alistumaan Hänen valtansa alle tuhatvuotisessa valtakunnassa tai saamaan surmansa jo paruusian yhteydessä. Kiliasmin korostaminen noissa olosuhteissa oli enemmän, kuin ymmärrettävää.
Nykyinen tilanne opeissa tuhatvuotisesta valtakunnasta on se, että yleisesti on kallistuttu premillennialistiseen suuntaan myös kirkon uskovien keskuudessa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.
Luterialaiseen teologiaan kiliasmin tai Johann Albrecht Bengel Raamatun selitysteoksillaan Ilmestyskirjan selitykset (1740) ja 60 puhetta kansalle (1748). Bengel sortui kuitenkin aitoon kiliastiseen tyyliin laskeskelemaan lopun aikojen vuosimäärää ja hänen tuhatvuotisen valtakuntansa piti alkaa v. 1836. Bengelin seuraajat ovat ylläpitäneen maailmanlopun laskelmia edelleenkin toistaiseksi epäonnistuen, kuten tiedämmä (Tiililä, 38).
Osana pietismin nousua Euroopassa kiliasmi astui kirkollisiin piierihin ja vähitellen Augustinuksen ja Lutherin opetus siirrettiin tieltä pois.
Premillennialismia/kiliasmia Suomessa
Lutherin torjuva asenne maanpäällistä tuhatvuotista valtakuntaa kohtaan lienee vaikuttanut vanhojen suomalaisten herätysliikkeiden julistuksen. Vasta pietistisen herätyksen saavuttua Suomeen nousi valtakunta-asia esille. Vanhat suomalaiset herätysliikkeet suhtautuvat edelleenkin pidättäytyvästi puheisiin maanpäällisestä tuhatvuotisesta valtakunnasta.
Suomesta tuhatvuotista valtakuntaa (kiliastisena) ovat kannattaneet pietismin edustajat mm. Yrjö J.E. Alanen, Osmo Tiililä (josta on tehty väitöskirja 1996 Raimo Heikolan toimesta), Urho Muroma, Kerttu Vainikainen ja Uuras Saarnivaara sekä yleensä myöhäisemmän pietismin edustajat. Evankelinen liike suhtautuu tuhatvuotiseen valtakuntaan voimakkaan torjuvasti siitä huolimatta, että, liikkeen isähahmo Fredrik Gabriel Hedberg oli vanhoilla päivillään tuhatvuotisen valtakunnan kannalla (Väisänen, 302-303).
Helluntailaisen dispensationalistisen tuhatvuotisvaltakunta-opetuksen takana vaikuttaa Vilho Hartosen kirja ”Mitä pian tapahtuu”. Tämän lisäksi helluntailainen kustannusliike Ristin Voitto (nykyään Aika OY) on julkaissut amerikkalaisen Hal Lindseyn kirjoja, jotka myöskin edustavat ääri dispensationalismia ja darbylaisuutta suhteessaan tuhatvuotiseen valtakuntaan.
Yli kirkollisten rajojenkin vaikuttava värikäs saarnamies Leo Meller opettaa voimakkaasti kiliastisia näkemyksiä tuhatvuotisesta valtakunnasta.
Pitkän hiljaiselon jälkeen suomalaisessa kristillisyydessä on herännyt keskustelua lopun ajoissa 90-luvulla. Helluntailaisessa Ristin Voitto lehdessä on käyty keskustelua tempauksen ajankohdasta suhteessa ahdistuksen aikaan. Perinteisesti helluntailaisuudessa uskotaan seurakunnan ylöstempaamisen tapahtuvan ennen ahdistusta ja antikristuksen aikaa. Mutta nyt keskusteluun on tuotu myös muita vaihtoehtoja esim. Keskellä ahdistusta, mutta ennen vihan aikaa (loppupuoli ahdistuksen ajasta) tapahtuvasta tempauksesta ( esim. Ristin Voitto 45, 46/1994 ja 11/1995).
Myös muissa hengellisissä lehdissä aika-ajoin käsitellään Kristuksen paruusian suhdetta ahdistuksen aikaan ja 1990-luvulla julkaistiin kolme merkittävää suomalaista kirjaa lopun ajoista. Osmo Haaviston ”Mitä Johannes näki”. Raimo Mäkelän ”Ilmestyskirja nyt” ja Matti Väisänen ”Milloin Messias tulee” Kirjat kattavat yhdessä aika laajan alueen Raamatun lopun ajoista ja niiden selitysteorioista
Sekä Haaviston, että Väisäsen kirja edustaa näkemystä siitä, että seurakunta on maan päällä läpi koko ahdistuksen ajan, jonka lopussa Kristus saapuu perustamaan tuhatvuotista valtakuntaa maan päälle.
Mielenkiintoista on kuitenkin käydyssä keskustelussa varsinkin helluntailaisuuden piirissä, että uskalletaan keskustella eri näkemyksistä. Eräänlainen hengellinen brezhnevismi on väistymässä taka-alalle. Kuuluisan saarnamiehen Niilo Yli-Vainion jättämän ”muurinaukkoon” ei kylläkään vielä ole ilmestynyt uutta yli hengellisten piirien vaikuttavaa julistajaa.
Näin meitä opetetaan tuhatvuotisesta valtakunnasta: Ylöstempaus ja ylösnousemus kiliasmissa
Seuraavassa käymme läpi premillennialistisen/kiliastisen opin pääpiirteitä ja niiden soveltamista Raamatun ilmoittamiin lopun ajan tapahtumiin.
Kiliasmin yleisin ilmentymä aikanamme on koko Ilmestyskirjan futurisoiva suuntaus. Siinä nähdään Ilmestyskirja vielä toteutumattomana sen kolmea ensimmäistä lukua lukuun ottamatta.
Edellä on jo todettu jesuiittapappi Fransisco Ribera v. 1580 vaikuttaneen keskeisesti furistisen tulkinnan tulemiseen vastoin Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien näkemyksiä. Katolisen kirkon tarkoitus oli siirtää Ilmestyskirjan soveltamisyritykset pois paavin kirkon ympäriltä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tässä se onkin onnistunut valitettavan hyvin, sillä suurin osa herätyskristillistä piireistä edelleenkin odottaa Ilmestyskirjan toteutuvan vasta myöhäisemmässä vaiheessa maailmanhistoriaa. Näin myös torjutaan mahdollisuus Ilmestyskirjan selittämiseen jo osittain historiassa toteutuneena.
Helluntailiikkeessä ja myös osassa kirkollisia piirejä vallitsee Ilmestyskirjan kohdalla näkemys, että uskovat temmataan maan päältä pois heti 3. luvun jälkeen. Toisin sanoen Ilmestyskirjan 4-18 luvut käsittelisivät aikaa maan päällä ilman uskovien läsnäoloa. Nämä luvut olisivat siis tietyssä mielessä ”turhia” uskovien niitä tutkia – koskisivatpahan vain jumalattomia ihmisiä. Sinänsä kyllä nähdään, että ahdistuksen aikanakin voi pelastua marttyyriuden kautta, vaikka seurakunta ei maan päällä enää olisikaan.
Helluntailainen raamatunopettaja Mauri Viksten : ”Olen havainnut ristiriidattomaksi selitystavaksi sen, että seurakuntatalouskauden päättyminen Ilmestyskirjan 3. luvun lopussa on tosiasia” (Viksten, 81).
Opetus ylöstempauksesta jakaantuu kolmeen erilaiseen näkemykseen : (1) Pretribulationismi (ennen ahdistusta) opettaa Jeesuksen tulevan enkeliensä kanssa noutamaan seurakuntaa pois maan päältä ennen ahdistuksen aikaa. Tämä oppi kytkeytyy dispensationalismiin, eli opetukseen erilaista aikakausista.
Toinen näkemys on (2) midtribulationismi (keskellä ahdistusta), jossa ylöstempaus tapahtuisi ahdistuksen ajan keskivaiheilla ennen varsinaista vihan aikaa. Ahdistuksen ajan jälkimmäistä jaksoa (esim. 3,5 vuotta dispensationalistien mukaan) kutsutaan vihan ajaksi Ilmestyskirjan vihanmaljojen johdosta, eikä uskota seurakunnan kohtaavan tätä Jumalan vihaa.
Esimerkiksi Haaviston, Saarnivaaran ja Väisäsen näkemystä kutsutaan (3) posttribulationismiksi (jälkeen ahdistuksen). Uskovat olisivat maan päällä läpi ahdistuksen ajan, myös vihan ajassa ja antikristuksen vaikuttaessa. ”Voitokas seurakunta” odottaisi maan päällä Jeesuksen tulemista voittaneena osapuolena taistelussa antikristusta vastaan.
Väisänen kysyykin kirjassaan : ”Onko totta, että Ilm.4-18:n mukaan uskova seurakunta ei ole maan päällä ? Väisänen vastaa kysymykseensä luettelemalla kokojoukon raamatunkohtia Ilmestyskirjasta, jotka näyttävät puhuvan sen puolesta, että seurakunta on maan päällä ahdistuksen aikana : ”Ilm. 5:6-13 puhuu Jumalan kuningaskunnasta ja papeista ja niistä luoduista maan ja meren päällä, jotka ylistävät Jumalaa ja Karitsaa. Ilm. 6:11:n mukaan marttyyrit odottavat, kunnes heidän kanssapalvelijainsa ja veljiensä luku, joiden jouduttava tapettaviksi, täyttyy. Ilm. 7:1-8 mukaan maan päällä painetaan Jumalan palvelijain otsaan sinetti. Ilm. 7:9-17:ssa kuvataan kaikista sukukunnista ja kielistä olevaa valkopukuisten joukkoa. Ilm.11:1-2:ssa mainitaan Jumalan temppeli, alttari ja ne, jotka siinä rukoilevat. Ilm. 12:13,17:ssa kerrotaan maan päällä olevasta vaimosta (seurakunta) ja hänen jälkeläisistään. Ilm. 14:14-20:ssa kuvataan Ihmisen Pojan muotoisen toimittamasta maan elonkorjuusta ennustuksen muodossa. Ilm. 17:6-7:ssa sanotaan, että suuri baabel-portto on juovuksissa pyhien verestä ja todistajien verestä. Ilm. 17:14:ssa peto käy maan päällä sotaa pyhiä vastaan. Maan päällä käsketään : ‘lähtekää pois (suuresta babylonista), jättäkää hänet, te jotka olette minun kansaani’. Ilm. 19:11-20:n Kristuksen sotajoukot ovat varmaan uskovia. Ilm. 20:4:n mukaan maan päällä on Kristuksen uskollinen seurakunta vielä pedon valtakautenakin”, Väisänen edellisen johdosta toteaakin, että ajatus Kristuksen paluusta ennen suurta ahdistusta (pretribulationismi) ei saa tukea Raamatusta, vaan se on pelkkää toiveajattelua ja itsepetosta (Väisänen 273-274).
Vapaiden suuntien opetus tuhatvuotisesta valtakunnasta korostaa tempausta ennen ahdistuksen aikaa. Vapaiden suuntien opeissa vaikuttaakin ‘’salainen kaava”: premillennialismi + dispensationalismi + darbylaisuus + pretribulationismi.
Leo Meller ääridispensationalistina kirjoittaa : ”joku kysyy ehkä, keitä nuo pyhät ovat (Ilm. 4-18 luvuissa). Ne ovat tempauksen jälkeen pelastuneita juutalaisia ja pakanoita” (Meller 2, 97).
Varmasti monet kysyvätkin sitä ja myös miksi Pyhä Henki seikkaperäisesti kirjotuttaisi Johanneksella Ilmestyskirjan 4-18 luvut, jos ne eivät varsinaisesti koskisi Jumalan seurakuntaa.
Osmo Haavisto toteaa : ”Dispensationalismin perusainesten luoja oli vain 15-vuotias … nähdessään näkynsä (Kristuksen salaisesta paluusta) Margaret oli ollut uskossa vasta puolitoista vuotta … Häntä ei voi myöskään vaatia tekemään siitä täysin oikeaan osuneita opillisia tulkintoja … Sen sijaan on käsittämätöntä, miten epäkypsä protestanttinen maailma on ollut. Puolet siitä on antanut jesuiittojen ja sairaan 15-vuotiaan tytön harhauttaa itseään yhdessä kaikkein tärkeimmästä Raamatun opeista … Jesuiittamurhaajista futuristisen opin luojina tulee käyttää voimakkaita adjektiiveja. On tarpeetonta tulkita Margaretin näkyä kovin laajamerkityksellisenä tai uuden opin perustana. Vasta (pastori John Nelson) Darbyn käsissä se sai ylikorostuneen merkityksen” (Haavisto, 134).
Opettaessa ylöstempausta ennen ahdistuksen aikaa syntyy eräänlainen uskovien tyhjiö. Keitä ovat ne uskovat, jotka täällä maan päällä jäävät hallitsemaan tuhatvuotista valtakuntaa jos kaikki uskovat ovat Kristuksen kanssa yläilmoissa ?
Vastauksenä ”tyhjiöön” kiliastisen toimesta tarjotaan sitä, että pyhät tulevat jo Ilm. 19. luvun kuvauksessa Kristuksen kanssa maan päälle hallitsemaan (Haavisto, 323, Meller 2, 142-143, Saarnivaara 1, 200, Smith, 89, Väisänen 294).
Joillakin premillennialisteilla on näkemys siitä, että uskovat hallitsevat taivaasta käsin valtakunnan aikana (Hartonen, 145, Madsen, 79, Vainio, 136, Walvoord, 191). Tuhatvuotisen valtakunnan aikana nähdään Israel suorittamassa evankeliointityötä maan päällä, vihan ajan marttyyrit osallistuvat hallitsemaan sekä ahdistuksen ajalla uskoontulleet.
Hal Lindseyn mukaan Vanhan Testamentin aikaan evankelioiminen oli juutalaisten tehtävänä, mutta he kuitenkaan harvoin täyttivät tätä velvollisuuttaan, mikä oli yksi heidän suurista virheistään. Tuhatvuotisen valtakunnan aikana olisi sitten mahdollisuus parantaa laiminlyöntiä (Lindsey 1, 177).
Vanhan Testamentin profetioita sovitettaessa tuhatvuotiseen valtakuntaan muodostuu ongelma myös siitä, kuka synnyttää lapsia valtakunnan aikana ? Jos uskotaan ylöstemmatun seurakunnan hallitsevan maanpäällä, niin heillä on Jeesuksen esimerkin mukaisesti Kirkastettu ylösnousemusruumis, joka ei jatka sukua biologisesti (Matt. 22:30). Selityksenä ongelmaan tarjotaan sitä, että ylöstempauksen ja varsinaisen Kristuksen maan päälle tulemisen aika on tarpeeksi pitkä uusien uskovien joukon muodostumiselle sekä juutalaisista, että pakanoista (Lindsey 1, 178, Walvoord, 192).
Näin ollen tuhatvuotisessa valtakunnassa eläisi rinnan kahta eri ”kastia” olevia uskovia : niitä jotka jatkavat sukua ja niitä, jotka eivät siihen kykene. Toivottavasti tästä ei synny keskinäistä kateutta.
Ylöstempauksen ajankohdasta puhuu Ilmestyskirjan 7:13-14 : ”Keitä ovat nämä pitkiin valkeisiin vaatteisiin puetut, ja mistä he ovat tulleet? … Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä”.
Pretribulationistit kiirehtivät selittämään tämän joukon niiksi marttyyreiksi jotka antikristuksen aikana (ahdistuksen aikana) ovat tulleet uskoon, mutta ovat joutuneet hengellään lunastamaan uskonratkaisunsa (Meller 2, 77-78). Tämä maistuu hieman oppinikkaroinnille, sillä ko. raamatunkohta on varsin selkeätä tekstiä seurakunnan ylöstempaamisesta keskeltä ahdistuksen aikaa (midtribulationismi).
Seurakunnan ylöstempaamiseen sisältyy Raamatun opetuksen mukaisesti myös kuolleitten uskovien ylösnousemus ”Me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet … Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin ; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa” (I Tess. 4:15-17).
Danielin 12. luku kertoo myös kuolleitten ylösnousemuksesta. Premillennialistit joutuvat jakamaan kahtia Dan. 12:2 jakeen ja koko joukon muitakin vastaavia raamatunpaikkoja.
Premillennialistinen/kiliastinen näkemys Danielin 12:2 jakeesta näyttää seuraavalta :
ja monet maan tomussa makaavista heräävät.
toiset iankaikkiseen elämään.
(Tässä välissä 1000 vuoden tauko kiliastisessa tulkinnassa)
toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen”.
Lisäksi dispensationalistit pretribulationistisessa opetuksessaan lisäävät 1000 vuoden taukoon vielä 7 vuotta, eli opettamansa ahdistuksen ajan keston.
Jeesus kertoo ylösnousemustapahtumasta samaan tapaan kuin Daniel ja vaikuttaa kahdenlaisten ylösnousemusten tapahtuvan jotakuinkin samanaikaisesti, mutta kiliastit näkevät jakeen kuten edellä :
”Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen.
(Tässä välissä 1000 vuoden tauko kiliastisessa tulkinnassa)
mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen”
(Joh. 5:28-29)
Jakeiden kahtia jakaminen kiliastisessa opetuksessa perustuu siihen että maanpäällisen tuhatvuotisen valtakunnan alussa uskotaan Jeesuksen tulevan ja ensimmäisen (uskovien) ylösnousemuksen tapahtuvan. Toinen (jumalattomien) ylösnousemus tapahtuisi sitten valtakunnan ajan jälkeen. Näin Raamatun tekstit saavat antaa oppirakennelmille tilaa – jopa Jeesuksen sanatkin.
Hal Lindseyn mukaan ensimmäinen (uskovien) ylösnousemus käsittää neljä eri vaihetta. Kristuksen ylösnousemus oli ensimmäinen vaihe, seurakunnan ylöstempauksen yhteydessä oleva ylösnousemus on toinen vaihe. Vanhan Testamentin aikaisia uskovia ei Lindseyn mukaan herätetä ruumillisesti, kuin vasta ahdistuksen ajan jälkeen Kristuksen näkyvässä paruusiassa (näkymättömän tulemuksen jo tapahduttua ylöstempauksen yhteydessä). Tässä yhteydessä myös herätetään ahdistuksen aikana marttyyrikuoleman kärsineet yhteydessä myös herätetään ahdistuksen aikana marttyyrikuoleman kärsineet kristityt. Mutta ne uskovat, jotka elävät tuhatvuotisessa valtakunnassa katoavan ruumiinsa kanssa saavat viimeisimpänä ylösnousemusruumiin. Tämä on ensimmäisen ylösnousemuksen neljäs vaihe. Tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen onkin sitten yleisen ylösnousemuksen vuoro vain epäuskoisia varten (Lindsey 2, 264-265).
Vallalla olevan vapaiden suuntien opetuksen mukaisesti (mikä usein kirkon piirissäkin vaikuttaa) Jeesus voi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä näkymättömästi (vain seurakunnalleen näkyvästi) ja noutaa seurakuntansa taivaan tuuliin ja pilviin. Useimmat tämän näkemyksen opettajat myöntävät kuitenkin, ettei tämä ole ollut mahdollinen tapahtuma ennen vuoden 1948 Israelin valtin perustasta ja vuoden 1967 Jerusalemin tulemista kokonaisuudessaan Israelin hallintaan kuuden päivän sodassa. Nämä tapahtumat pohjaavat Jeesuksen sanoihin vertauksesta viikunapuusta, joka on Israelin valtiollisen olemassaolon symboli (Matt. 24:32-35) ja Jerusalemin vapautumisesta pakanain tallattavana olemisesta (Luuk. 21:24).
Ylöstempauksen jälkeen, kun kuolleet pyhät ja elossa olevat seurakunta on noussut Jeesusta vastaan, alkavat Karitsan häät (Ilm. 19:7-9, 21:2,9). Karitsan häiden pituudeksi kiliastikot esittävät erilaisia näkemyksiä aina 3,5 vuodesta 1000 vuoteen ja ikuisiksikin häitä on tulkittu. Melko yleisen käsityksen mukaan Karitsan häitä pidetään 7 vuotta – yhtä aikaa maan päällä vallitsevan ahdistuksen ajan kanssa. Häät olisivat käynnissä jossakin taivaan osassa ja maassa raivoaisi hirvittävä vainon ja vihan aika antikristuksen pitäessä syntisille ”anti-häitä” eli veristä seremoniaa kaikille helvettiin joutuville ylöstempauksesta jääneille ihmisille.
Ahdistuksen aika – seitsemän vuottako ?
Dispensationalistiset julistajat kertovat ahdistuksen ajan pituudeksi 7 vuotta. Pohjana tälle opetukselle on Danielin 9. luvun profetia seitsemästäkymmenestä vuosiviikosta ja sen ymmärtämisestä tietyllä tavalla Raamatunkohta on sikäli tulkinnallinen, että käsitys ”viikkojen” ymmärtämisestä vuosiksi on vaihdellut kirkkohistoriassa jonkin verran. Mutta jo ensimmäisinä vuosisatoina hallitsevaksi muodostui nykyisenkaltainen tulkinta. Alkuteksti ei suoranaisesti kerro, mistä seitsemän jaksosta on kysymys (Haavisto, 33).
Dispensationalistisessa raamattuopetuksessa oletetaan, että Danielin 9. luvun 70 vuosiviikkoa (490 vuotta) ovat toteutuneet vasta 69:n vuosiviikon verran. Toisin sanoen Jeesuksen maanpäällisen vaelluksen aikana vuosiviikot saavuttivat 69:nnen vuosiviikon etapin. Näiden vuosiviikkojen laskeminenhan aloitetaan IT siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava” (Dan. 9:25). Tämä aika pystytään historiallisesti osoittamaan kuningas Artakserkses 1 antamaksi valtuutukseksi Esralle v. 457 eKr.
”Ja tiedä ja käsitä: siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti on kuluva seitsemän vuosiviikkoa; ja kuusikymmentäkaksi vuosiviikkoa, niin se jälleen rakennetaan toreinensa ja vallihautoinensa, mutta keskelle ahtaita aikoja. ja kuudenkymmenen kahden vuosiviikon mentyä tuhotaan voideltu, eikä häneltä jää ketään. Ja kaupungin ja pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki, mutta hän itse saa loppunsa tulvassa. Ja loppuun asti on oleva sota: hävitys on säädetty. Ja hän tekee liiton raskaaksi monille yhden vuosiviikon ajaksi, ja puoleksi vuosiviikoksi hän lakkauttaa teurasuhrin ja ruokauhrin; ja hävittäjä tulee kauhistuksen siivillä. Tämä loppuu vasta, kun säädetty tuomio vuodatetaan hävittäjän ylitse.” (Dan. 9:25-27)
Viimeisen jäljellä jäävän vuosiviikon (7 vuotta) dispensationalistit ”heittävät” jonnekin hamaan lopun aikaan, ehkä meidän päiviimme lähes kahden tuhannen vuoden päähän. Edelleen, eli 69. vuosiviikko olisi näin kaukana historiassa ajanlaskumme alussa. Tällä seitsemän vuoden ajanjakson irrottamisella kehyksistään saadaan dispensationalistisessa opetuksessa eräänlaista ”pelivaraa”, tulkintaa.
Raamatullisesti on hyvin vaikea perustella, miksi Danielin vuosiviikko pitäisi pätkiä loppupäästään ja onko toimenpiteelle edes mitään oikeutusta. Pitäisihän näin Dan. 9. luvun jakeiden 26 ja 27 väliin laittaa ainakin 2000 vuotta!
Useat raamatuntutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Danielin vuosiviikkoprofetia on jo kokenut täyttymyksensä nimenomaan Jeesuksen aikana Hänen elämänsä kautta. Näin selitetysti Danielin profetia antaa ymmärtää, että vuosiviikot (490 vuotta) olisivat seuranneet toinen toistansa, kuten yleensäkin aikaa mitattaessa. Danielin kirjan 9. luvun kohta, missä vuosiviikkoja käsitellään ei suoranaisesti näytä antavan mitään vihjettä siitä, että viimeinen vuosiviikko voitaisiin sijoittaa vuosituhansien päähän.
Luther ja Calvin uskoivat 70 vuosiviikon olevan peräkkäisiä vuosia ilman mitään taukoa. Englantilainen William Burgh oli ensimmäinen (uudella ajalla), joka esitti viimeisen vuosiviikon irrottamista yhteyksistään ja sijoittamista antikristuksen aikaan. Tämä oppi tuli esille 1835, eli samoihin aikoihin syntyneen darbylaisuuden ja dispensationalismin kanssa. Tähän liittyy juuri oppi Kristuksen salaisesta takaisintulemisesta ennen ahdistuksen aikaa, eli viimeistä vuosiviikkoa (Saarnivaara 1, 32)
Alkukirkon aikana on kuitenkin joillakin kirkkoisillä esiintynyt näkemys viimeisen vuosiviikon sijoittamisesta maailman lopputapahtumiin. Näin esimerkiksi Hippolytos (kuoli n. vuonna 236). Alkuseurakunta ei näyttänyt kuitenkaan hyväksyneen tällaista opetusta laajemmalti (Haavisto, 34-35),
Kuuluisassa kirjassaan ”Jeesus Nasaretilaisen arvoitus” lehtimies ja kirjailija Vittorio Messori käyttää Danielin vuosiviikkojen todistamaan Raamatun luotettavuutta. Hän pitää koko ennustuksen vuosiviikoista toteutuneena historiassa (Messori, 76-80).
Saarnivaara kirjassaan ”Harmagedon- ennen ja jälkeen” käy seikkaperäisesti läpi 70:nnen vuosiviikon tulkintaa. Hän päätyy selitykseen, kuinka Jeesuksen elämä, julkinen toiminta, kärsimys, kuolema, ylösnousemus, kristillisen seurakunnan syntyminen helluntaina oli 70:nnen eli viimeisen vuosiviikon todellinen täyttymys. Saarnivaaran näkemys vaikuttaa perustellulta, raamatulliset seikat huomioon ottavalta. Saarnivaaran näkemys vaikuttaa perustellulta, raamatulliset seikat huomioon ottavalta. Saarnivaara toteaakin: ”Dan. 9:24-27:ssa oleva 70:n vuosiviikon profetia on kokonaan täyttynyt ennustus, eikä sillä siten ole mitään tekemistä lopunaikojen ja antikristuksen kanssa” (Saarnivaara 1, 29-33).
Myös Haavisto ja Väisänen uskovat Danielin 70. vuosiviikon liittyvän edellisiin 69:ään vuosiviikkoon ilman taukoa
Suomessa vapaiden suuntien dispensatio-tulkinta vuosiviikoista on levinnyt laajalti myös kirkon piiriin. Osaltaan tähän on vaikuttanut Leo Mellerin voimallinen julistus tulevasta seitsenvuotisesta ahdistuksenajasta ja seurakunnan tempauksesta ennen sitä. Tässä yhteydessä viitataan usein myös 1 Tess. 1:10 sanoihin ”ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa … Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevasta vihasta”.
”Ilm. 17:14:ss’ oleva sanonta ’suuresta ahdistuksesta’ ei viittaa lainkaan seitsemän vuoden kauteen. Ahdistus-sana on käännetty kreikan kielen sanasta ‘thlipsis’ ”, toteaa Haavisto ja jatkaa: ”Kun Jeesus sanoi ; ‘Maailmassa teillä on ahdistus’, Hän käytti thlipsis-sanaa. Samaa sanaa on käytetty Matt. 24:21, 1 Tess. 1:6 ja usein muulloinkin, kun puhutaan uskovia kohtaavista vainoista”. Haavisto ei näe myöskään 1 Tess. 1:10:nnen viittaavan seitsemän vuoden aikaan, josta uskovat pelastetaan, koska siinä ei ole käytetty samaa sanaa, kuin Ilm. 7:14, vaan sanaa ”orge”. Lisäksi Ilm. 7:14 ”thlipsis” yhteydessä käytetään määrättyä artikkelia, joka voi viitata asiaan, joka jo tunnetaan ennestään esim. Maailman ahdistus yleensä (Haavisto, 185).
Kristuksen paruusia – Jeesuksen tulemus
Periaatteessa Raamatun sanan äärellä on helppoa ymmärtää Jeesuksen takaisin tulemisen asiat oikein: Hän tulee 1) noutamaan omansa, 2) tuomitsemaan maailman, 3) aloittamaan jumalan valtakunnan – onko valtakunta tuhat vuotta kestävä vai iankaikkinen on puolestaan oppikiistojen kohteena oleva aihe.
Edellä olemme jo joutuneet useaan otteeseen käsittelemään ongelmia tuottavaa oppia darbylaisuutta. Opetus Jeesuksen salaisesta ja maailmalle näkymättömästä takaisintulosta aiheuttaa ristiriitaa Jeesuksen sanoihin nähden Hänen tulemuksestaan (Matt. 24:29-31, Mark. 13:24-27, Luuk. 21:25-28).
Darbylaisuudessa ja dispensationalismissa opetukseen näyttää kuuluvan Raamatun jakeissa nähtävä salainen tieto, eräänlainen ”gnoosis”. Varsinkin raamatunjakeiden osittaminen opin vaatimilta tauoilla ja sanojen suoran merkityksen muuttaminen on vallalla olevissa opeissa enemmän sääntö, kuin poikkeus.
Darbylaisittain Matt. 24:30. jae (eräs tärkeimmistä Jeesuksen tulemukseen liittyvistä kohdista) näyttää seuraavalta:
”ja silloin Ihmisen Pojan merkki näkyy taivaalla, ja silloin kaikki maan sukukunnat parkuvat, …
(Darbylaisuus katkaisee tässä Jeesuksen sanat)
”ja he näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella”
Alkuosa jakeesta koskee koko maailmaa, joka näkee ”merkin” ja kaikki maan sukukunnat parkuvat, mutta jakeen loppuosa darbylaisen salaopin mukaisesti koskeekin vain seurakuntaa. ”he näkevät” ei tarkoitakaan maan sukukuntia, vaan uskovia ihmisiä (tai darbylaisia).
Raamatun sanojen omavaltainen pilkkominen ja salaisten merkityksien etsiminen on osa darbylaista ja dispensationalistista opetusta. Leo Meller keskittyy usein saarnoissaan tämänkaltaisiin korostuksiin puhuessaan Jeesuksen tulemiseen liittyvistä asioista.
Raamattu käyttää ”paruusia” termiä kuvaamaan yleisesti persoonallista läsnäoloa tai saapumista (I. Kor. 16:17, 2. Kor. 10:10, Fil. 2:12). Mutta ennen kaikkea sitä käytetään Jeesuksen tulemuksesta, hänen saapumisestaan pelastukseksi ja tuomioksi (esim. Matt. 24:3, 27, 39). Puhuttaessa Kristuksen paruusiasta on syytä muistaa kaikki ulottuvuudet, mitä termi sisältää. ”Epifaneja” ja siitä johdettua verbiä käytetään Herran näkyvästä esiin astumisesta pelastumiseksi (usein yhdessä kirkkaus-käsitteen kanssa). ”Apokalypsis” (paljastumisen, ilmestymisen) ilmaisee Herran tulemista esiin kaikkeuden näkyvässä osassa, kun Hän nyt on näkymättömässä todellisuudessa. Kysymys on ikään kuin esiin murtautumisesta esiripun takaa (Iso Raamatun Tietosanakirja, 5807).
Iso Raamatun tietosanakirja tekee seuraavan yhteenvedon näistä Jeesuksen tulemusta kuvaavista sanoista : ”Nämä kolme sanaa luonnehtivat Jeesuksen Kristuksen tulemusta kolmelta eri näkökannalta, mutta eivät näytä viittaavan mihinkään ajalliseen eroon tai tämän tapahtuman eri vaiheisiin. Asian perusteellisempi tutkiminen osoittaa esimerkiksi, että sanaa ‘paruusia’ ei voi rajoittaa eikä sanaa ‘epifaneja’ tarkoittamaan alas astumista vaivan ajan jälkeen, erikoisesti Israelia varten (dispensationalismi) (IRT, 5807). Merkinnät suluissa tämän kirjan tekijän.
Raamatun pohjalta on helppo päätyä johtopäätökseen, ettei oppi salaisesta paruusiasta ole mahdollinen – darbylaisuus saa tylyn tuomion Jumalan Sanasta.
Pilvissä vai sotaratsuilla?
Kristuksen paruusian tulkitsemisen eräs ongelmakohta on myös Ilm. 19:11-16. Kiliastisen näkemyksen mukaan tässä puhutaan Kristuksen tulemuksesta ennen tuhatvuotista valtakuntaa.
Ilm. 19. luku kertoo hevosen selässä saapuvasta Kristuksesta. Hänen mukaan saapuu myöskin taivaan sotajoukot valkoisilla ratsuilla. Kiliastit painottavat usein kirjaimellisen tarkkaa raamatunselitystä. Kuitenkaan tässä kohdassa he eivät esitä kysymystä: Miksi Jeesus ei tulekaan pilvessä takaisin, samalla tavalla, kuin Hän täältä lähti,? Kun pilvi oli vienyt Jeesuksen taivaaseen, enkelit sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän” (Apt. 1:11). Ilmestyskirjan alussa Johannes kirjoittaa: ”Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa. Totisesti, aamen” (Ilm. 1:7).
Eräs darbylainen selitys on, että kun uskovat näkivät Hänen menevän taivaaseen, niin ainoastaan uskovilla on mahdollisuus nähdä Hänen paluunsa. Hieno päätelmä, joka osoittautuu kuitenkin Raamatun vastaiseksi ” kaikki silmät saavat nähdä hänet” sanoo Sana. Edelleen darbylaiset selittävät, että ”kaikki” tarkoittaa vähitellen toteutuvaa näkijöiden joukkoa, ensin uskovat sitten muut. Edellä lainattu Ilm. 1:7 kuitenkin näyttää kumoavan darbylaisen oppiperustan, mikäli Raamattu luetaan sellaisena kuin se näyttäisi avautuvan ilman salattua tietoa ”gnoosista”.
Edesmennyt piispa Aimo T Nikolainen: ”Kristus – sillä hänhän se nimetön, mutta monia arvonimiä kantava on ei kuitenkaan tule pilvessä, niin kuin koko Uuden Testamentin, mutta myös Ilm. 1:7 ja 14:1:n perusteella odottaisi. Hän istuu, mutta ei valtaistuimella, vaan sotaratsun selässä”. Nikolainen kuitenkin toteaa kuin lohdutukseksi, että hevosen valkea väri yhdistää näyn kirkkaaseen pilveen (Nikolainen, 221).
Ilm. 19. luvun mahtava kuvaus Kristuksesta hevosen selässä yhdessä taivaan sotajoukkojen kanssa saattaa olla merkitykseltään jotakin symbolista, mahdollisesti kuvausta suuresta herätyksestä.
Tohtori Saarnivaara kirjoittaa: ”Jakeissa 10-16 (ILM. 19) on nähtävästi kuvaus viimeisestä suuresta herätyksestä, jossa Kristus käyttää ’sotajoukkonaan’ suuressa ahdistuksessa puhdistunutta ja terästäytynyttä maan päällä olevaa seurakuntaa. Hän ratsastaa evankeliumin valkoisen ratsun selässä ja ‘lyö’ Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, lailla ja evankeliumilla, kansoja. Häntä seuraavat vanhurskauden ja pyhyyden valkoiseen vaatteeseen puetut uskovat jotka muodostavat ‘taivaan sotajoukot’, vielä maan päällä olevan. Hekin ratsastavat evankeliumin valkoisilla ratsuilla, viemässä ihmisille elävää evankeliumin todistusta, jolla he voittavat sieluja Kristukselle”. Edelleen Saarnivaara jatkaa ”Se vereen kastettu vaippa, joka Kristuksella on silloin yllään, ei ole vielä Harmagedonin taistelussa vereen tahraantunut, vaan Golgatan lunastustyössä veriseksi tullut. Verievankeliumi kaikuu tässä herätyksessä väkevänä. Se on Kristuksen ja hänen seurakuntansa viimeinen suuri evankelioimishyökkäys, viimeinen suuri etsikkoaika, jossa syntisille tarjotaan pelastus (Saarnivaara 1, 169).
Taivaan sotajoukot
Oman ongelmansa muodostaa vielä se, onko mahdollista ymmärtää Ilm. 19:14 ”taivaan sotajoukot” koskevan muita kuin enkeleitä.
Joosua kohtasi ennen Jerikon valloitusta Herran sotajoukon päämiehen, enkelin paljastettuine miekkoineen Joosua otti tämän Herran edustajana vastaa kysyen ”Mitä Herralla on sanottavana palvelijalleen ?” (Joos. 5:13-15).
Daavid ylistyspsalmissaan yhdistää enkelit sotajoukkoihin (Ps. 148:2). Myös jouluevankeliumissa sanotaan : ”Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä” (Luuk. 2:13). Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan ja voittivat suistaen vihollisen joukkoineen taivaasta maan päälle (Ilm. 12:7-9).
Uskova on Kristuksen jalo sotamies maan päällä, mutta mikään ei viittaa siihen että jossakin vaiheessa muuttuisimme taivaan sotajoukon sotilaiksi enkelien rinnalle. Ihmisen ja enkelin keskinäinen suhde on Raamattu erotettu toisistaan, vaikkakin molemmat ovat ”kanssapalvelijoita” (Ilm. 19:10).
Ihmisestä ei tule kuoltuaankaan enkeliä, vaikka saammekin kerran enkelien kaltaisen ylösnousemusruumiin (Matt. 22:30, 1. Kor. 15:40-44).
Ilm. 19:10-16 kuvauksessa ei ole raamatullisesti helppoa nähdä uskovia taivaan sotajoukkona. Nikolaisen mukaan apokalyptinen perinne pitää rakastajia enkeleinä (2 Heen 17:1, 1 Leevin Test. 3:3, Asc. Jes. 4:14) ja myös Paavali oli odottanut enkelien saattamana ilmestyvää Kristusta (2. Tess. 1:7). Jeesus itse näytti näin selittävän tulemuksensa Nikolaisen mukaan (Matt. 16:7, 25:31). Kokonaan ulkopuolella Ilm. 19:11-21 kuvatun taistelun Nikolainen uskoo kristittyjen olevan, ovatpa he marttyyrejä tai muita pyhiä. He ovat valkaisseet vaatteensa Kristuksen veressä, eivätkä saa tahrata niitä enää vihollistensa vereen. Kostosota kielletään. Vain Jumalan on kosto, toteaa Nikolainen (Nikolainen, 223-224).
Viksten uskoo puolestaan taivaan sotajoukkojen koostuvan sekä enkeleistä, että hääjuhlista palaavista Herran omista. Toisin sanoen Karitsan häät olisivat olleet seitsenvuotisen ahdistuksen aikanaja, siis takanapäin tässä Ilm. 19. luvun kohdassa. Tällaiseenkin käsitykseen voi päästä raamatunkohdasta ja tekstin tapahtumajärjestyksestä (Viksten, 183).
Paavali paljastaa Jeesuksen tulemisen voimakkaan ilmestyksen ja mainitsee ainoastaan enkelit Herran seurana ”Kun Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille (2. Tess. 1:7)
Istuessaan tuomioistuimelleen Jeesus ”tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikki” (Juud. 14). Tässä joukossa ovat ylösnousseet pyhät ja he saavat tuomita yhdessä Kristuksen kanssa Israelin sukukuntia, Enkeleitä, kansoja ja yksilöitä. Tuomarin avustajana oleminen saattaa uskovalle olla myös sitä, että on tullut päivä muistaa kaikki se paha mitä on saanut kärsiä, varsinkin Jeesuksen tähden kärsityt tapahtumat. Jeesuksen julistama tuomio kunkin kohdalla on täydellisesti oikeudenmukainen ja iankaikkisesti peruuttamaton.
Perustellusti vaikuttaa ettei Ilm. 19. luvun kuvaus Kristuksesta sotajoukkojen keulahahmona ole varsinainen Jeesuksen tulemus, vaan symbolinen kuvaus Hänen tulemisestaan suuressa herätyksessä ja Kristinuskon ja kristinuskon leviämisessä. Kristuksen paruusian liittyvät tapahtumat ovat Raamatussa kuvattu tarkoin eivätkä näytä sopivan tähän kuvaukseen.
Kristus tuomarina – viimeinen tuomio
Raamattu todistaa yksiselitteisesti; Tuomio tapahtuu Kristuksen tulemuksessa. 1 Kuitenkin monet kiliastikot selittävät, että tuomiopäivä on jakautunut useisiin eri osasiin eli ”osatuomiopäiviin” ; 1) Ensimmäinen tuomiopäivä olisi Jeesuksen tulemus ja seurakunnan ylösottaminen. Uskovat joutuisivat vastaamaan uskossa vaeltamansa elämän synneistä kohdatessaan Kristuksen. Tässä tuomiossa uskovat saisivat eriasteisia ”kirkkauksia” taivaassa. 2) Toinen tuomiopäivä edeltäisi maailmaa tuhatvuotisen valtakunnan alussa ns. kansojen tuomio. Kiliastisen selityksen mukaan Matt. 25:31-46 kuvattu tuomio koskisi vain kansakuntia ja tässä yhteydessä ratkaistaisiin kohtalot tuhatvuotisen valtakunnan aikana kansoja koskien. 3) Kolmas tuomiopäivä olisi niitä varten, jotka ovat tulleet tuhatvuotisen valtakunnan aikana uskoon. Kiliastikot eivät yleensä usko näiden uskovien joutuvan tuomittavaksi viimeisen tuomiopäivän aikana yhdessä jumalattomien kanssa. 4) Viimeisin tuomiopäivistä olisi ainoastaan jumalattomia varten yleisen premillennialistisen selityksen mukaan.
Tässäkin kohden ”yksinkertainen” raamatunlukija joutuu hämilleen – kiliasteilla tuntuu olevan jälleen Raamatun ulkopuolista salaista tietoa ”gnoosista”.
Tiililä muistuttaa, kuinka lopunaikoja käsittelevät raamatunkohdat sopivat ‘’sellaiseenkin eskatologiaan, jossa odotetaan välitöntä loppua Kristuksen tulemisen jälkeen; onpa tämä ajatusyhteys itse asiassa paikoitellen paremminkin ennustuksiin sovellettavissa kuin kiliasmi (Kts. esim Mark 13:27, samoin Matt: 31) … Tuomio esitetään siis välittömästi paruusian jälkeen” (Tiililä, 18-19).
Saarnivaara ei hyväksy Matt. 25:31-mainitun tuomion erottamista tuhatvuotisen valtakunnan alkuun erilliseksi tuomiopäiväksi: ”Tämä tulkinta ei saata olla oikea. Jamieson-Fausset- Brownin kommentaari kysyy mainitun tulkinnan johdosta: ‘Miten saattaa tämä olla yleinen tuomio, jos vain kristityt ovat siinä mukana? – koska muut eivät silloin nouse kuolleista. Ilm. 20:5:n mukaan jumalattomat eivät nouse kuolleista Kristuksen toiseen tulemisen aikana kaikki synneissään kuolleet (Aadamin ajasta tähän hetkeen) jäävät kuolemaan nousematta ylös. Miten voitaisiin nämä ihmiset tuomita? Tämän tosiasian perusteella on aivan ilmeistä, että Matt. 25:ssa ja Ilm. 20:ssa kuvatut tuomiot eivät saata olla kaksi eri tapahtumaa, toinen tuhatvuotiskauden alussa, toinen sen jälkeen, vaan niiden täytyy olla sama tapahtuma” (Saarnivaara 1, 218).
Kiliasmin ongelma on siinä, että sen selitys Kristuksen paruusiasta ja tuomion olemuksesta on irrallaan Raamatun ilmoituksesta. Ilmestyskirjan järjestyksen mukaan ensiksi tulee tuhannen vuoden ajanjakso ja vasta tämän jälkeen koittaa tuomiopäivä. Jos Kristus tulisi nyt, pitäisi tuhatvuotisen valtakunnan olla jo mennyttä historiaa.
Premillennialistisen tulkinnan tueksi haetaan Vanhan testamentin messiasprofetiat, sillä Ilm. 20. luku ei mainitse mitään valtakunnan maan päällä olemisesta taikka paratiisillisuudesta. Mutta tässä kohdassa kiliastikot unohtavat, että VT: n messiasprofetiat puhuvat poikkeuksetta tuomiopäivästä ensin, sitten vasta paratiisimaisuudesta.
Yleiset uskontunnustukset puhuvat raamatullisesta järjestyksestä. Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksesta käy selville, kuinka odotamme kirkkaudessa tulevaa Kristusta tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. ”Istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Kiliastisia korostuksia ei tässä ole havaittavissa.
Vanhan Testamentin profetiat ja tuomiopäivä
Osmo Tiililä kirjoittaa: ”Aivan oman kysymyksensä muodostaa se, onko Vanhan Testamentin messiaanisissa ennustuksissa varsinaista välitila-ajatusta (valtakunnan aikaa ennen tuomiopäivää), joka on kiliasmin peruspiirteitä ”. Lisäksi Tiililä toteaa että Jeesuksen ja apostolien viittauksissa lopun aikoihin ei näytä olevan oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta mainittua Ilmestyskirjan kohtaa lukuun ottamatta. ”Uuden Testamentin kiliasmiin sopeutuvien kohtien tarkastelu jättää meidät näin – Ilm 20:tä lukuun ottamatta – epävarmuuteen. Joka tapauksessa täytynee todeta, että meillä juuri mainittua kohtaa huomioonottamatta ei Uudessa Testamentissa ole selvää ilmoitusta asiasta ” (Tiililä, 18-2).
Nikolainen kirjoittaa: ”Juutalaisesta apokalyptiikasta poiketen on kuitenkin Johannes hyvin pidättäytyväinen tuhatvuotisen valtakunnan kuvaamisessa. Hän ei näe Kristuksen tai hänen kuolleista nousseitten kanssahallitsijoittensa edes asettuvan maan päälle, puhumatta siitä, että hän kuvaisi, miten onnellista ja rauhanomaista tai hedelmällistä ja kuolematonta elämän maan päällä silloin on. Kaikki paratiisin maalailu puuttuu. Paratiisi sijoitetaan vasta uuden maan uuteen Jerusalemiin! Jos tuhatvuotinen valtakunta merkitsisi vain rauhan ajanjaksoa Kristuksen, rauhanruhtinaan, lopetettua viimeinkin sodat, ‘riittäisi’ se ihmisten tämän puoleisten toiveitten toteutumaksi” (Nikolainen, 236).
Eksegeetikko Nikolainen ja systemaattisen teologian professori, dogmaatikko Tiililä pitävät toisaalta valtakunnan mahdollisuutta ymmärrettävänäkin, mutta raamatulliset huomion ovat jotakuinkin yhdensuuntaiset: Uusi testamentti ei puhu tuhatvuotisesta valtakunnasta Ilmestyskirjan 20:ttä lukua lukuunottamatta, Ilmestyskirjan kohtakaan ei sijoita tuhannen vuoden ajanjaksolle paratiisinomaisia piirteitä, vaan ne kuuluvat vasta iankaikkiseen valtakuntaan (Ilm. 21,22).
Vanhan Testamentin ennustukset, jotka puhuvat Jumalan valtakunnan tulemisesta, liittävät myös tuomion tapahtumat välittömästi samaan yhteyteen. Itse asiassa Jeesuksen opetukset Hänen tulemuksestaan ja samassa yhteydessä pidettävästä tuomiopäivä pohjautuvat VT:n ilmoitukselle. Tämä on tietysti luonnollista, koska Jeesus Jumalan toisena persoonana, Poikana, puhuu kokonaisvaltaista totuutta huomioiden kirjoitetun sanan.
Käsittelemme seuraavassa keskeisimpiä Vanhan testamentin kohtia, joissa näkyy maailman lopun tapahtumia. messiasprofetioita ja tulevaan valtakuntaan liittyviä asioita. UT:n valossa näemme niissä tuomarina saapuvan Kristuksen ja iankaikkisuuden aamunkoiton.
Jooel 2-3 luvut kertovat Pyhän Hengen vuodattamisesta, joka alkoi ensimmäisenä kristillisenä helluntaina ja osallisuus Hengen lahjoista jatkuu maailman loppupuun saakka ”Aurinko ja kuu käyvät mustiksi ja tähdet kadottavat valonsa… suuri on Herran päivä ja sangen peljättävä” (Jooel 2:10-12).
Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle … aurinko muuttuu pimeydeksi, ja kuu vereksi … kokoan kaikki pakanakansat, vien ne alas Joosafatin (Herra tuomitsee) laaksoon ja käyn oikeutta niitten kanssa” (Jooel 2:28,31 ja 3:2).
Jes. 2:2-4 ”Aikojen lopussa on Herran temppelin vuori seisova vahvana sillä Siionista lähtee laki. Jerusalemista Herran sana. Ja hän tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan ”.
Jes. 9:1-6 ”Sillä lapsi on meille syntynyt poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus ja hänen nimensä on : Ihmeellinen neuvonantaja Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas…Hänen valtakuntansa perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä”
Jes. 11:3-6 ”Ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikein oikeutta maan nöyrille; suunsa sauvalla hän lyö maata, surmaa jumalattomat huultensa henkäyksellä … Silloin susi asuu karitsan kanssa, ja pantteri makaa vohlan vieressä; vasikka ja nuori leijona ja syöttöhärkä ovat yhdessä, pieni poikanen niitä paimentaa”.
Jesaja yhdistää paratiisilliset olosuhteet vasta tuomiopäivän jälkeiseen aikaan eikä siis kiliastiseen tuhatvuotiskauteen, samoin tekee myös Ilmestyskirja. Messiaan valtakunta ”perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla … iankaikkisesti” eikä ainoastaan tuhanneksi vuodeksi.
Jes. 24. luvun maailman tuomion jälkeen 25. luku kertoo Herran omien suuresta yhteydestä (Jes. 25:6-9).
Jes. 36:4-5 ”Kosto tulee, Jumalan rangaistus. Hän tulee ja pelastaa teidät” silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niin kuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa; sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot”.
Jes 65:17 ”Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan … iloksi luon minä Jerusalemin, riemuksi sen kansan… Ei siellä ole enää lasta, joka eläisi vain muutaman päivän… Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella ja leijona syö rehua niin kuin raavas”.
Jesajan toinen merkittävä yhteys Ilmestyskirjan antamaan järjestykseen lopunajoista on ”uudet taivaat ja uusi maa”. Sekä Jesaja, että Johannes Ilmestyskirjassa kuvaavat paratiisillisia ominaisuuksia vasta uuden luomisen jälkeen. Ilm. 21:n mukaisesti tämä uusi luominen tapahtuu tuomiopäivän jälkeen. Uudessa maassa vallitsee ihanat elinolosuhteet. Ilmestyskirjassa tämä on mahdollista vasta tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen kun viimeinen sielunvihollisen johtama kapina on kukistetut ja tuomiopäivä pidetty.
Hesekielin temppelinäky (Hes. 40-48) ei liity tuhatvuotiseen valtakuntaan, kuten tulemme huomaamaan sitä myöhemmin käsitellessämme 4. luvussa.
Äärikiliasmi (ja ääridispensationalismi) näkee Israelin suorittamassa temppelirituaaleja ja uhreja tuhatvuotisessa valtakunnassa – ikään kuin Jeesuksen ainutkertainen uhri Golgatalla vaatisi vielä ”paikkaamista” syntien sovittamiseksi. Tässä yhteydessä nähdään Hesekielin temppelinäky osana tuhatvuotista teokraattista vaihetta (Scofield, Ezekiel 40 ”The Millennial Temple”).
Sef. 3:8-9 ”Sillä minun tuomioni on, että minä kokoan pakanakansat, saatan kokoon valtakunnat vuodattaakseni heidän päällensä tuimuuteni, vihani kaiken hehkun; sillä minun kiivauteni tuli kuluttaa koko maan. Silloin minä muutan puhtaaksi kansain huulet, niin että ne kaikki rukoilevat Herran nimeä, palvelevat häntä yksimielisesti”
Aam. 9. luku kertoo Herran peruuttamattomasta tuomiosta ja Israelin elpymisestä ts. iankaikkisesta rauhasta.
Ob. 15-17 ”Niin kuin sinä olet tehnyt, niin tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi … Mutta Siionin vuorella saavat olla pelastuneet, ja se on oleva pyhä, ja Jaakobin heimo on perivä perintönsä”.
Miika 4:1-3 ”Aikojen lopussa on Herran temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista, ja se on oleva korkein kukkuloista, ja sinne virtaavat kansat … Ja hän tuomitsee monien kansojen kesken, säätää oikeutta väkeville pakanakansoille, kaukaisiin maihin saakka. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan”.
Mal. 3:5 ”Ja minä lähestyn teitä pitääkseni tuomion”
Vanhan testamentin ja ilmestyskirjan suhde toisiinsa on harmoninen, mikäli Raamattua luetaan niin kuin se on Kirjoitettu ts. huomioidaan tuomiopäivä, uusi luominen ja yleisestikin Kristuksen paruusia oikeassa järjestyksessä ja suhteessa toisiinsa.
Kiliasmin tarttuessa VT:n profetioihin ja unohtaessa tuomioteemat ja uuden luomisen ja sitten siirtäen ne Ilm. 20. luvun tuhatvuotiskuvauksen yhteyteen tapahtuu Raamatun opetuksen vääristyminen. Raamatun harmoniaan tulee säröjä, eikä vähiten Jeesuksen omiin sanoihin tulemuksestaan. VT:n ihanat kuvaukset Messiaasta ja Hänen valtakunnastaan on laitettava rinnakkain Ilm. 21. ja 22. lukujen kanssa ja Raamatun sana alkaa soida harmonisesti kuin suuri hyvin harjoitellut laulukuoro tai sinfoniaorkesteri.
Vaikuttaa siltä, että premillennialismi/kiliasmi jää vialle raamatullisia todistuksia väittäessään, ettei Jeesus pitäisikään tuomiopäivää (viimeistä tuomiota) tulemuksessaan. Kiliastiset selitysyritykset tuomiopäivän pilkkomisesta osiin vaikuttavat vain Raamatun sanan pilkkomiselta. Vieläpä Jeesuksen selkeät sanat Hänen tulemisestaan on hävitetty salaisen tulemuksen oppiin ja käsittämättömään mystiikkaan.
Tuhatvuotinen valtakunta – paratiisiko?
Olemme jo todenneet kuinka Ilmestyskirja ei yhdistä paratiisillisia ominaisuuksia maan päällä olevaan tuhatvuotiseen ajanjaksoon, vaan tuomiopäivän jälkeiseen aikaan. Myös Vanhan Testamentin huomasimme noudattavan samaa kaavaa.
Kuitenkin kiliastinen tulkinta ottaa VT:n ennustukset irti yhteyksistään ja sijoittaa ne Ilm. 20. luvun tapahtumiin. Tästä seuraa premillennialistisessa kirjallisuudessa hurja raamattufiktioiden tulva, josta käsittelemme seuraavassa joitakin esimerkkejä.
Yleinen kiliastisen selitys on, että Jumala suorittaisi tuhatvuotisen valtakunnan alussa osittaisen uudelleenluomisen joka mahdollistaisi asumisen maan päällä ydinsodan tuhojen jälkeen (vrt. Jehovantodistajien oppi paratiisimaan ennallistamisesta).
Tuhatvuotisessa valtakunnassa nähdään kasvavan kaikkinaisia paratiisillisia puita, eläimet ovat kesyyntyneet villistä luonnostaan ja ihminen eläisi satoja vuosia vailla sairauksia. Tosin Ilmestyskirja itse yhdistää nämä ominaisuudet vasta tuhatvuotisen valtakunnan jälkeiseen aikaan, tuomiopäivästä alkavaan iankaikkisuuteen.
Leo Meller näkee tuhatvuotisen valtakunnan alussa mahdollisuuden, kuinka radion välityksellä kansakunnat kutsutaan Jerusalemiin tuomioita kuulemaan (yksi osa tuomiopäivän tapahtumista). Kansakuntien edustajat kokoontuvat Jerusalemiin nopeasti ja Mellerin mielestä tuo aika on ilma-, maa- ja meriliikenteen kiireisintä aikaa. ”Kaiken kruunaa se, ettei minkäänlaisia onnettomuuksia satu” lupaa Meller. Lisäksi hän arvelee apostoli Paavalin istuvan tuhatvuotisen valtakunnan pääministerinä muiden apostolien hoitaessa eri hallitustehtäviä (Meller 2, 139-147).
Osa premillennialisteista uskoo valtakunta-ajan olevan suurta lähetystyön aikaa jolloin eriaikoina eläneet ja tuhatvuotiseen valtakuntaan herätetyt uskovat evankelioivat maanpiiriä (Hartenstein, 179).
Dispensationalistisen tulkinnan omaavat kiliastikot otaksuvat evankelioimistyön kuuluvan Juutalaisille, eikä kristityille valtakunnan aikana.
Helluntailainen Vilho Hartonen ei usko seurakunnan vaikuttavan maan päällä eikä asuvan yhdessä niiden ihmisten kanssa jotka tuhatvuotisessa valtakunnassa elävät. Hartosen mielestä Raamattu ei anna sellaiselle käsitykselle aihetta (Hartonen, 145).
Premillennialisteilla on keskuudessaan erilaisia näkemyksiä siitä, missä uusi Jerusalem sijaitsee valtakunnan aikana. Osa katsoo kaupungin laskeutuvan nykyisen Jerusalemin paikalle ja tällöin tietysti peittävän koko Lähi-Idän alueen alleen, sillä Raamattu ilmoittaa uuden Jerusalemin kooksi yli 2300 km jokaiselta kantiltaan.
Jotkut kiliastikot siis näkevät ylöstemmatun seurakunnan elävän ylösnousemusruumiissaan tuhatvuotisessa valtakunnassa maan päällä. He eivät kuitenkaan pystyisi enää viettämään aviollista elämää suvunjatkamiseen, vaan he olisivat ruumiiltaan enkelien kaltaisia (Matt. 22:30).
Tällöin tuhatvuotisessa valtakunnassa olisi uskoon tulleita ”Liharuumiissa” eläviä ja toisaalta ylösnousemusruumiissa eläviä ihmisiä. Toiset saisivat synnyttää lapsia ja toiset eivät. Tällöin olisi vaarana syntyä traaginen Romeo ja Julia rakkaustarina, jossa lihaa ja verta oleva nuorukainen rakastuisi kirkastetussa hengellisessä ruumiissa elävään neitoseen – kuin menninkäisen ja päivänsäteen surullinen tarina.
James Montagomery Boice on sitä mieltä, että saatanan aiheuttama kapina ja sota tuhatvuotisenvaltakunnan jälkeen on koko valtakunnan perustamisen päätarkoitus. Näin ihmisen raadollinen luonne tulisi selvästi näkymään, sillä paratiisillinen aikakaan ei muuttaisi ihmisen turmeltuneisuutta (Boice, 40-41).
Hartosen mielestä hyvät olosuhteet tuhatvuotisessa valtakunnassa johtavat ihmiset velttouteen ja selkärangattomuuteen muuttaen jumalasuhteen ulkonaiseksi pintakiilloksi.
Toisaalta valtakunnan lopussa alkavan kapinan syitä etsiessään Hartonen näkee pakanakansoihin muodostuvan alemmuuden tunteen juutalaisten hallintavallan johdosta. Edelleen hän olettaa sidotun saatanan vapauduttuaan mahdollisesti sanovan kansoille aitoon leniniläiseen agitaattori tyyliin: ”Teitä on hallittu pakkovallalla tuhat vuotta; nouskaa vapaustaisteluun ja puhdistakaa kahleet päältänne” (Hartonen, 147).
Tuhatvuotisessa valtakunnassa syntyvät lapset vaikuttavat olevan kaiken pahan alku ja juuri mitä valtakunnan jälkeiseen sotaan ja kapinaan tulee. Saatanan irti päästessä monen kiliastikon mielestä juuri nämä lapsipolot ovat valmiina vihollisen villitsemistyölle Jumalaa vastaan.
Lindseyn näkemyksen mukaan aluksi tuhatvuotisessa valtakunnassa on ainoastaan uskovia, mutta monet tänä aikana syntyneet lapset eivät todella uskokaan Jeesukseen ja saatana saa heistä seuraajia kapinahankkeeseensa Lindsey näyttää pitävän Matt. 25 luvun kuvaamaa tuomiota sekä tuhatvuotisen valtakunnan alussa olevana, että myös viimeisenä tuomiona (Lindsey 2, 266-267, 272).
Meller pitää todennäköisenä, että valtakunnan aikana kaukana Jerusalemista asuvat ihmiset jäävät vähemmälle vaikutukselle Kuninkaan hallitsemisesta ja sen johdosta ovat helpompi uhri saatanalle. Toisin sanoen syrjäseutujen asemat eivät parane Mellerin mukaan tuhatvuotisessa valtakunnassakaan, joten Euroopan Unionin aloittama ”alasajo” äärialueillaan saisi jatkua vielä Jeesuksenkin hallitessa! Samoin Meller näkee tuhatvuotisen valtakunnan aikana syntyneet lapset huonossa valossa liittyneinä saatanan johtamiin sotajoukkoihin (Meller 2, 149-150).
Kiliastiset näkemykset vaikuttavat ristiriitaisilta ja pyrkivät osoittamaan kuinka Jeesuksen valtakunta epäonnistuisi lastenkasvatuksessaan perin pohjin. Pyhäkoulussa kyllä sanotaan Jeesusta lasten parhaaksi ystäväksi, mutta hänen läsnäolonsa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei estäisikään ilkeitten ja tottelemattomien lasten kasvamista ja nousemista kapinaan. Kiliastikot näkevät siis Jeesuksen ja Hänen hallituksensa vaikutuksen perin vaatimattomana ja hyvät vaikutukset vain ohimenevinä.
Kaikki premillennialistit/Kiliastit näyttävät hyväksyvän sen näkökohdan, että tuhatvuotisessa valtakunnassa on edelleenkin syntiä. Tosin siitä rangaistaan kovalla kädellä. Kuitenkin tämä kielletty syntielämä kytee pinnan alla ja odottaa vain saatanan vapautumista ja puhaltamista tähän lihalliseen ihmisen hiillokseen. Hetkessä ihmiskunta roihuaisi jälleen kapinassa Jumalaa vastaan tuhatvuotisen valtakunnan loputtua.
Löytyisikö syy siihen, ettei Johannes Ilmestyskirjassa kuvaile tuhatvuotista valtakuntaa paratiisiksi siitä, että se ei todellisuudessa olisikaan mikään ruusutarha”. Jospa se olisikin ”vain” seurakunnan ja lähetystyön eteenpäin menemistä, kuten vanhalla ajalla monet kirkkoisät olettivatkin.
On myös huomattava Ilm. 20 kuvauksesta, että ainoastaan saatana itse sidotaan tuhanneksi vuodeksi – muista pimeyden enkeleistä ja riivaajista ei ole mainintaa. Jäisikö tuhannen vuoden ajaksi tänne kuitenkin pimeyden voimia itse saatanan ollessa sidottu. Armeija olisi ilman kenraalia, mutta aiheuttaisi kuitenkin pahaa ihmiskunnalle.
Toisaalla Ilmestyskirja kuitenkin mainitsee (Ilm. 12) kuinka enkeliruhtinas Miikael joutui sotimaan taivaan sotajoukkojen kanssa lohikäärmettä (saatanaa) vastaan ja hänen enkeleitään vastaan. Tässä erikseen mainitaan myös muiden pimeyden enkelien olemassaolo ja taisteleminen yhdessä saatanan kanssa. Ilm. 20. luvun alussa saatana on kuitenkin kuvattuna yksin ja ainoastaan yksi Jumalan enkeli riittää ottamaan vihollisen kiinni ja heittämään syvyyteen tuhanneksi vuodeksi, Missä muut pimeyden voimat tällöin ovat ? Tämä on tärkeä raamatullinen havainto ja paljastaa meille ehkä jotakin tuhatvuotisen valtakunnan ”laadusta”, ehkä se onkin vain parempaa aikakautta evankeliumin näkökulmasta – eihän Ilmestyskirjan-. 20. luku anna kuvaa mistään paratiisista eikä mainitse maan päällä tapahtuvasta hallitsemisesta sanallakaan. Hallitseehan Jumala nytkin taivaasta käsin, miksei tuolloinkin tuhatvuotisen valtakunnan aikana yhdessä pyhiensä kanssa.
Ilm. 12. luvun Jumalan ja saatanan enkelien välinen taistelu tapahtuu taivaissa eikä seurakunta ota siihen osaa. Qumranin lahkon selityksissä myös seurakunta osallistuu taisteluun (Nikolainen, 136).
Premillennialismi / kiliasmi heikoilla jäillä
Tuhatvuotisen valtakunnan odottaminen vaikuttaa ensi kuulemalta hyvin raamatulliselta. Kiliasmi perustaa odotuksen kohteensa tulevaisuuteen ja etsii merkkejä Herran tulemuksesta. Valtakunta nähdään aivan pian toteutuvana.
Ongelmat tässä opetuksessa alkavat siitä, kun puhutaan Kristuksen paruusiasta. Suuri osa kiliastikkoja odottaa näkymätöntä, salaista tulemusta (darbylaisuus), Raamattu ei tässä kohden riitä heille yksistään perusteeksi, tarvitaan salaista tietoa selittämään kuinka raamatunjakeet pitää pilkkoa ja antaa niille erilaisia merkityksiä mitä tekstissä suoraan ilmenee.
Vanhan testamentin messiasprofetiat irrotetaan maailman lopputapahtumien ja tuomiopäivän yhteyksistään ja asetetaan Ilm. 20. kanssa samaan seuraan. Näin syntyy oppi tuhatvuotisen valtakunnan olemisesta paratiisi maan päällä. Tässä kohden kiliasmi haluaa unohtaa Ilmestyskirjan oman järjestyksen näistä asioista.
Myös Kristuksen paruusian yhdistäminen Ilm. 19. lukuun on melkoinen ongelma, jota käsittelimme edellä. Raamatussa on selkeä opetus Jeesuksen tulemisesta ja siihen liittyvistä tapahtumista. Paruusian että tuomiopäivän selittäminen ”tyhjiin” eli osoittaminen piikin lopunaikoja kertoo jotakin kiliasmin luonteesta. Täysin keinoja kaihtamatta ja Raamattua hyväksikäyttämällä syntyy joukko erilaisia harhaoppeja, joilla eksytetään tavallista raamatunlukijaa uskomaan jotakin muuta kuin suoraa ja rehellistä Jumalan Sanaa. Nämä opit: premillennialismi, dispensationalismi, darbylaisuus ja pretribulationismi ovat yhdistelmänsä varsin nuorta perua. Vasta 1800-luvulla näitä alettiin soveltamaan anglosaksisessa kulttuurissa kristinuskoon ja sieltä se on levinnyt myös muihin maihin ja jopa luterilaiseen teologiaan. Tässä yhteydessä tarkoitan em. oppeja yhdistettynä kokonaisuutena, jollaisena se edelleenkin usein esiintyy. Premillennialismi on ollut esillä jo alkuseurakunnan aikana, joka historian valossa on oikeutettua, kuten tulemme myöhemmin tässä tutkielmassa huomaamaan.
Kirkkoisä Augustinuksen ja uskonpuhdistaja Lutherin opetus tuhatvuotisesta valtakunnasta nousee uudestaan esille. Olivatko nämä armoitetut Jumalan miehet sittenkään väärässä vastustaessaan kiliastista, maanpäällistä valtakuntaa ? Eikö Lutherin näkemykset perustuneet tarkkaan raamatullisuuteen ja Pyhän Hengen valaisuun, että kristillinen maailma sai nousta keskiajan paavin kirkon eksytyksestä kohtaamaan armollisen Jumalan ? Juuri katolilaiset ovat osaltaan olleet luomassa Ilmestyskirjan futuristista tulkintaa ja muita harhoja jotka vieläkin nostavat aika-ajoin päätänsä – uskomatonta kyllä herätyskristillisyyden keskellä!
Kiliasmin on kirkkohistoriassa aina liittynyt kiihkeys. Juuri tuo ominaisuus tulee esille vieläkin keskusteluissa lopun ajoista ja varsinkin tuhatvuotisesta valtakunnasta. Kiihkeän valtakunta-odotuksen on annettu syrjäyttää Jeesuksen selkeät sanat tulemuksestaan puhumattakaan muista raamatunkohdista.
Seuraavassa pääluvussa lähdemme tuhtimaan mahdollisuuksia nähdä tuhatvuotisen valtakunta Augustinuksen ja Lutherin tavoin.
Kiliasmin vaarat seurakunnalle
Dispensationalistisen kiliasmin suurin vaara on se, ettei seurakuntaa valmisteta kohtaamaan ahdistuksen aikaa ja vainoja. Opetetaan eräänlaista amerikkalaista mukavuudenhaluista teologiaa, jossa uskovat pääsevät häviämään maan päältä ennen ahdistuksen ja antikristuksen aikaa. Ikään kuin uskovat temmattaisiin ylös taivaaseen nojatuoleistaan tavallisena arki-iltana yhdellä kaukosäätimen painalluksella. Ei tarvitse nähdä hyvinvoinnin romuttumista kauheissa sodissa ja vainoissa.
Mutta todellisuus tulee karkeana ja julmana niille, joita ei ole valmistettu raamatullisesti tietämään asioiden kulkua. Monen ahdistuksen kautta uskovat tulevat kulkemaan tässä maailmassa Raamatunkin mukaan: ”Sillä silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaisia ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti eikä milloinkaan tule … Jos silloin joku sanoo teille : ‘Katso, täällä on Kristus’ tahi: ‘Tuolla’ niin älkää uskoko. Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin … Sillä niin kuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus” (Matt. 24:21-27).
Jeesuksen sanoissa viimeisen sukupolven kristittyjen elämästä ei puutu ahdistusta, antikristuksia ja eksytystä. Ja tulemuksen päiväkin on erittäin näkyvä ja kuuluva tapahtuma (näistä kertovia raamatunjakeita on sanottu Raamatun meluisimmiksi jakeiksi – voisiko siis olla salaista tulemusta ?). Raamatun sanaa suoraan luottamalla voi kiliastiset harhakuvitelmat poistaa mielestään ja odottaa Jeesusta Hänen oman ilmoituksensa mukaisessa järjestyksessä. Jeesuksen tulemisen läheisyys on tosiasia.
vaara niille kiliasteille, jotka uskovat tempauksen tapahtuvan ahdistuksen ajan jälkeen on premillennialismin perusrakenteen vääristymä, eli usko Kristuksen paruusian ennen tuhatvuotista valtakuntaa (ja ennen tuomiopäivää).
Jos saatana lähettää antikristillisenä aikana ensin helposti tunnistettavan antikristuksen, jonka jokainen vähänkin Raamattua lukenut sellaiseksi tuntee, ja tämän jälkeen Jeesusta ulkoisesti muistuttavan antikristuksen – tämä tekisi niitä suuria ihmeitä ja tuhoaisi edeltävän antikristuksen, sen helposti tunnistettavan- mutta Jeesusta muistuttava antikristus vaatisi itselleen kunnioitusta ja aikoisi perustaa maan päälle tuhatvuotisen valtakunnan. Kiliastit eksyisivät palvelemaan pimeyden ruhtinasta tämänkaltaisen salajuonen ja väärän paruusia tulkinnan vuoksi!
3. luku
AUGUSTINUKSEN JA LUTHERIN JALAN JÄLKIÄ TUHATVUOTISEEN VALTAKUNTAAN
Kirkkoisä Augustinuksen (354-430) tulkinnat Ilmestyskirjasta olivat kovin vertauskuvallisia. Hän näki ensimmäisen ylösnousemuksen tarkoittavan hengellistä kokemusta ja se koetaan tässä elämässä. Toisen, eli ruumiillisen ylösnousemuksen Augustinus sijoitti maailman loppuun kirjassaan ”De Civitate Dei” (Jumalan kaupunki).
Augustinus sijoitti tuhatvuotisen valtakunnan alkamisen Kristuksen maanpäällisen elämän aikaan ja uskoi siten itse elävän valtakunnassa. Kuitenkin kirjassaan ”De Civitate Dei” kuvailee Augustinus Jumalan valtakunnan alkaneen vuonna 313 (Haavisto, 44-45).
Joka tapauksessa Augustinus näki tuhannen vuoden ajanjaksoa toteutuvan ennen Jeesuksen takaisintulemusta. Hänen tulkintansa mukaan valtakunta oli kristinuskon eteenpäin menemistä elettävässä elämässä ilman mitään paratiisin ominaisuuksia.
Uskonpuhdistaja Martin Luther, kuten olemme jo edellä käsitelleet, omasi vastustavan kannan maanpäällistä eli kiliasista tuhatvuotista valtakuntaa kohtaan. Professori Lennart Pinomaa: ”Kiliasmi eli oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta tarkoittaa, että maailmanhistoria päättyy Jumalan valtakunnan täydellistymiseen maan päällä … Luther torjui tämän opin selittämällä, että kyseiset tuhat vuotta olivat alkaneet silloin, kun Johanneksen Ilmestyskirja kirjoitettiin, sillä tuhat vuotta Myöhemmin turkkilaiset pääsivät valtaan ja paavius muuttui antikristilliseksi. Katolisen kirkon tavoin Luther ei sijoita kyseistä tuhatta vuotta näin ollen loppuhistoriaan vaan kirkkohistoriaan” (Pinomaa, 277). Luther siis ymmärtää tuhatvuotisen valtakunnan alkaneen jo n. vuonna 90-100 jKr. Lutherin näkemys on hyvin samansuuntainen Augustinuksen kanssa, mutta historian valossa uskonpuhdistaja näki alkamisajankohdan toisin.
Raamatun tutkija joutuu sanan äärellä hämmentävään tilanteeseen. Raamattu näyttäisi puhuvan erilailla lopunajoista kuin premillennialismi / kiliasmi. Ja kuitenkin kiliastinen tulkinta on yleisesti hyväksytty kaikkein raamattu-uskollisimmissa piireissä, eli herätyskristillisyydessä. Voimme oikeutetusti Pilatuksen tavoin kysyä ”Mikä on totuus?” Kieltäessämme Jeesuksen sanat Hänen tulemuksensa oikeasta järjestyksestä päästämme irti opillisen ”Barabbaan”, kiliasmin.
Seuraavaksi perehdymme Jeesuksen lopun aikoja käsitteleviin puheisiin ja otamme esille myös niitä Vanhan testamentin kohtia, joihin Jeesus viitasi puheissaan Tätä lukua voisi luonnehtia suureksi löytöretkeksi kirkkoisien tuhatvuotiseen valtakuntaan – löytyykö sellaista?
Jeesuksen puhe maailman lopusta ja Danielin kirja
Jeesus piti laajan lopun aikoja koskevan puheensa Öljymäellä/-vuorella opetuslapsilleen (Matt. 24-25, Mark. 13, Luuk. 21). Puhe käsittelee Israelin kokemia ahdistuksen aikoja, jotka osittain toteutuvatkin vuonna 70 Jerusalemin hävityksessä, sekä yleisiä maailman loppuun liittyviä tapahtumia.
Raamatullisesti katsoen lopun aika alkoi Jeesuksen Messiaan syntymisestä ja ilmestymisestä Israelille. Lopun aika alkoi Jeesuksen Messiaan syntymisestä ja ilmestymisestä Israelille. Lopun aika on Jeesuksen toisen tulemisen odottamista ja Hänen lupauksensa täyttymistä.
Jeesuksen eskatologisessa opetuspuheessa kiinnittyy huomio viittaukseen Danielin kirjaan: ”Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa – joka tämän lukee, se tarkatkoon ” (Matt. 24:15).
Danielin kirja puhuu hävityksen kauhistuksesta (Hebr. sanatarkasti ”kauhistus joka saa aikaan hävityksen” , ( IRT, 1462) varsinaisesti kahdessa kohdassa, 11. luvun 31 . jakeessa sekä 12. luvun 11. jakeessa. Lisäksi Danielin kirja käyttää samaa tarkoittavaa ”Hävittäjä tulee kauhistuksen siivillä” kuvausta (Dan. 9:27).
Raamatuntutkijat ovat kiinnittäneet huomiota Mark. 13:14 alkutekstin muotoihin, kuinka yleensä neutrinen (suvuton) kauhistusta kuvaava sana ”bdelygma” saa seurakseen poikkeuksellisesti maskuliinisuvun akkusatiivin partisiippimuodon. Tämä antaa mahdollisuuden tulkita ”hävityksen kauhistuksen” myös antikristukseksi, pahuuden persoonaksi ja laittomuuden ihmiseksi (IRT, 1462).
Yksi tämän hetken maailman tunnetuimmista eksegeetikoista Eduard Schweizer kirjoitta: ”Kohdassa Dan. 9:27 ‘hävityksen kauhistus’ tarkoittaa pakanallista alttaria, joka oli asetettu välittömästi ennen Danielin kirjoittamisajankohtaa temppelin polttouhrialttarin päälle. Jakeessa Mk. 13:14 se viittaa selvästi henkilöön. ‘Kauhistus’ on nimittäin kreikaksi neutrinen sana, mitä seuraava relatiivipronomi on kuitenkin huomiota herättävästi maskuliininen. Näkijä odottaa siis samankaltaista pyhäin häväistystä, jota keisari Caligula suunnitteli vaatiessaan patsaansa pystyttämistä temppeliin” (Schweizer, 174-175).
Jeesus viittaa Danielin kirjan ”hävityksen kauhistukseen” tulevana asiana. Kuitenkin yleisesti tulkitaan esim. Dan. 11. luvun toteutuneen jo ennen Jeesuksen syntymää Antiokus Epifaneksen v. 168 eKr häväistessä Jerusalemin temppeliä. Samoin 12. luvunkin ”hävityksen kauhistus” yhdistetään samaan historialliseen tapahtumaan ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoraamattukin otsikoi (1933/38 Dan. 11. luvun koskemaan Antiokos Epifaneksen aikaa, mutta otsikko edustaa kääntäjien tulkintaa eikä alkutekstiä sinänsä. Jeesuksen tarkoittama ”hävityksen kauhistus” voidaan nähdä myöskin Dan. 9. luvun vuosiviikkonäyn osaksi jakeessa 27. Tällöin näky ja Jeesuksen viittaus Danielin kirjaan olisi toteutunut Jerusalemin hävityksessä 40 vuotta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen.
Danielin 11. luvun soveltamisella Antiokos Epifaneksen aikaan, Ptolemaios ja Seleukidos -suku en historiaan on paljon yhteensopivia seikkoja historiassa. Mutta tällä tulkinnalla varsinkin Raamatun kannalta katsoen on kaksi suurta ”mutta-sanaa”; 1) Jeesuksen sanat ”hävityksen kauhistuksesta” viittaavat selkeästi tulevaan aikaan ja 2) Danielin kirjan sisäinen järjestys ja rinnakkaisuus Ilmestyskirjaan.
Tärkeätä Danielin 11. lukua edeltää huikea kuvaus siitä, kuinka profeetta kohtasi ”erään miehen” (Dan. 10:5-21). Tämä kuvaus krysoliittimaisesta ja salaman leimauksen kaltaisesta miehestä rinnakkain Ilmestyskirjan vastaavan kuvauksen kanssa (Ilm. 1:14-16) paljastaa meille miehen henkilöllisyyden. Hän on Jeesus Kristus Jumalan Poika.
Toisin sanoen Jeesus tuli kertomaan Danielille, otolliselle miehelle Israelin kansan kohtaloista jotakin. Dan. 10:14: ”Ja minä tulin opettamaan sinulle, mitä on tapahtuva sinun kansallesi päivien lopulla: sillä vielä tämäkin näky koskee niitä päiviä”.
Raamatullisesti ”päivien loppu” ei suinkaan ollut vielä käsillä Antiokus Epifaneksen suorittaessa häväistysrituaalejaan Jerusalemin temppelissä. Mahdollisesti tämä antiikin antikristukseksi kutsuttu sotasankari oli esikuva tulevasta. Päivät eivät voineet loppua puoltatoista vuosisataa ennen Messiaan syntymää. Vanha Testamentti yhdistää lopun aikojen päivät Messiaan tulemiseen tuomarina ja ottaessaan kaiken hallituksen pitääkseen tuomiota koko maailmalle. Tämä ”päivien loppu” sopii Jeesuksen ensimmäisen tulemuksen jälkeiseen aikaan ja vielä paremmin Messiaan toisen tulemisen odottamisen yhteyteen.
Helleenien aiheuttama ahdistus ja temppelin saastutus oli Israelin olemassa olemiselle vaikeata aikaa ennen ajanlaskumme alkua. Mutta täytyy muistaa, että jopa juutalaisten omien kuninkaiden joukossa oli useita, jotka saastuttivat temppelin ja harjoittivat pakanallisia menoja. Näistä kuninkaista on mainintoja Kuninkaitten kirjoissa ja Aikakirjoissa Raamatun sivuilla. Antiokus Epifaneksen aiheuttamat vainot ja ilkityöt ovat enemmänkin verrannollisia aikaisempien vuosisatojen Jumalasta luopuneen Israelin tilaan kuin ”päivien lopun” globaaliin ahdistukseen, josta Dan. 11 ja 12 näyttävät kertovan.
On löydettävä raamatullisesti paremmin soveltuva tulkinta Danielin 11. luvun tapahtumille. Lisäksi Dan 12. luvun alussa on maininta: ”Siihen aikaan nousee Miikael se suuri enkeliruhtinas … Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä saakka, kun kansoja on ollut, hamaan siihen aikaan asti … Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset iankaikkiseen häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen”
Mikäli ‘’siihen aikaan”, eli tapahtumat 11. luvussa kuvaisivat 168 eKr vaikuttunutta Antiokus Epifanesta, niin maailman loppu olisi jo tullut Luvut 11 ja 12 ovat peräkkäistä ilmoitusta Danielin profetiassa
Danielin 11. luvun profetia tulevista ajoista mainitsee 16. jakeessa ”Ihanan maan”, eli Israelin. Tekstissä voidaan huomata, että jokin nimeltä mainitsematon valtakunta valloittaa Pyhän maan. Tästä eteenpäin on mielenkiintoista havaita raamatunkohtien soveltuvuus erääseen toiseen valloittajan, nimittäin Rooman ja sen keisareihin.
Danielin kirja
¨Hän asettuu Ihanaan maahan..
aikoo hyökätä… sopimus on hänellä mielessä… Mutta eräs sotapäällikkö tekee hänen herjauksistaan lopun… kompastuu ja kaatuu, eikä häntä enää ole”. (Dan. 11:16-19
Kyvykäs sotapäällikkö Gaius Julius Caesar loi Roomasta maailman vallan vuosina 49-44ekr. Ceasarin aikana Pohjois-Palestiina miehitettiin roomalaisten toimesta, mutta ei vielä Juudaa. Sotapäällikkö Brutus yhdessä muiden kanssa surmasi Caesarin.
” Ja hänen sijaansa nousee eräs, joka antaa veronvaatijan käydä läpi valtakunnan ihanimman maan. Mutta muutamien päivien kuluttua hänet tuhotaan, ei kuitenkaan vihan väellä eikä sodalla” (Dan. 11:20)
Keisari Octavianus, eli Augustus Raamatussa suorittaa verovelvollistensa luettelointia ja verottaa miehitetyn Israelin kansalaisia. Verovelvollisten ilmoittautumismatkalla noin v. 7-6 ekr. syntyi Betlehemissä maailman Vapahtaja, Jeesus.
”Ja hänen sijaansa nousee kelvoton, joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa. Hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa juonilla kuninkuuden.” (Dan. 11:21)
Nero tunnetaan historiassa julmana ja mielipuolisena keisarina. Neron isä oli ylimyssukua ja hän polveutui Augustuksesta. Neron äiti avioitui keisari Klaudiuksen kanssa ja nuoresta Nerosta tuli näin keisarin ottopoika, muuten hän ”ei ollut saapa kuninkaan arvoa”.
”Siitä saakka kun liittoudutaan hänen kanssansa, hän harjoittaa petosta… Hän ei kuitenkaan kestä, sillä häntä vastaan hankitaan juonia. Ja ne, jotka syövät hänen pöydässään, tuhoavat hänet.”(Dan. 11:23-26)
Myöhemmin Nero tappoi äitinsä ja vaimonsakin pysyäkseen vallassa. Nero syytti kristittyjä Rooman palosta. Lopulta Nero teki itsemurhan, sillä ”ne, jotka syövät hänen pöydästään, tuhoavat hänet”, siis alaisensa. Roomassa puhkesi sisällissota.
”Ja kumpaisellakin kuninkaalla on paha mielessä toisiansa vastaan. Samassa pöydässä he puhuvat valhetta, mutta se ei onnistu; sillä säädetty aika ei ole vielä lopussa”. (Dan 11:27)
Neron syrjäyttäneistä voimista syntyi eräänlainen tribuunihallitus joksikin aikaa. Mutta epäselvä poliittinen tilanne aiheutti sisäisiä levottomuuksia Roomassa.
”Määräaikana hän hyökkää jälleen Etelämaahan…purkaa kiukkuansa pyhää liittoa vastaan…Hänen lähettämänsä sotajoukot nousevat ja häväisevät pyhäkön linnoituksineen, poistavat jokapäiväisen uhrin ja asettavat sinne hävityksen kauhistuksen. Ja liitonrikkojat hän viettelee luopumukseen houkutuksillaan, mutta niitten joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä. Ja taidolliset kansan seassa opettavat monta, mutta heitä sorretaan miekalla, tulella, vankeudella ja ryöstöllä, jonkun aikaa. Ja keskellä sortoa heille suodaan pieni menestys, ja monet liittyvät heihin teeskennellen. Ja taidollisista jotkut kompastuvat, että heidän joukkoansa koeteltaisiin, seulottaisiin ja puhdistettaisiin lopun ajaksi, sillä vielä kestää, ennen kuin määräaika on.” (Dan. 11:29-35)
Neron jälkeisen sisällisodan jälkeen sotapäällikkö Vespasianus palveltuaan ensin Englannissa siirrettiin Palestiinaan. Eräs Israelia puolustanut Josef Ben Mattatias kääntyi hyökkääjän puolelle ja profetoi Vespasianukselle, että tästä oli tuleva Rooman keisari ja samoin pojastaan Tituksesta, Näin sitten tapahtuikin ja entisestä Roomaa vastaan taistelleesta juutalaisesta tuli keisarien ystävä, Josef Ben Mattatias sai roomalaistetun nimen keisarisuvun mukaan: Josefus Flavius, jolla nimellä hänet tunnetaan historioitsijana laajoista Palestiinaa käsittelevistä teoksistaan.


Keisari Vespasianus antoi pojalleen Titukselle tehtäväksi vallata Jerusalem. Keisari itse oleskeli tuolloin Aleksandriassa Egyptissä, joten ”Hänen lähettämänsä sotajoukot” tuhosivat Jerusalemin ja temppeli lopuksi paloi maan tasalle. Lisäksi temppelin kivet pudotettiin alas temppelialueelta. Juutalaisten kärsimykset olivat suuret vainon riehuessa ”Taidolliset kansan seassa” viitannee jo kristittyihin ja vainojen aikaan. Tarkoittaako ”heille suodaan pieni menestys” mahdollisesti Rooman muuttumista kristilliseksi 300-luvun alussa?

Oliko keisari Vespasianus antikristus?
Vespasianus oli Rooman keisari, joka raamatulliselta kannalta teki kaikkein tuhoisimman työn määrätessään poikansa Tituksen Jerusalemin kimppuun. Tämän hyökkäyksen ja siitä alkaneen kehityksen johdosta, joka huipentui Bar Kokhlan kapinaan v. 134 jKr., juutalaiset ovat olleet kaksi tuhatta vuotta poissa kotimaastaan. Kaikista juutalaisiin kohdistuneista vainoista tämä on ollut ehdottomasti pitkävaikutteisin. Vasta 1900- luvulla juutalaiset ovat saattaneet palata karkotusmatkaltaan takaisin isiensä maahan Israeliin laajemmassa mittakaavassa.
Jeesuksen ennustus temppelin tuhosta (Matt. 24:1-2, Mark. 13:1-2, Luuk. 21:5-6) täyttyi juuri Vespasianuksen toimesta. Hänen poikansa Titus vei Roomaan juutalaisia nuoria miehiä, jotka saivat kulkueessa kantaa kaikkia temppelin pyhiä esineitä, seitsenhaaraista lampunjalkaa ja näkyleipäpöytää. Kaikki kultaiset temppelin pyhät esineet ja juutalaisnuorukaiset kuvataan Tituksen triumfikaaressa Roomassa ja ovat edelleenkin nähtävänä.
Vespasianus ristiinnaulitsi suuren osan Jerusalemin väestä kaupungin raunioille ja ympäröiville kukkuloille. Osa juutalaisista lähetettiin Rooman kaivoksiin Egyptiin. Tästä eteenpäin juutalaiset olivat vainottuja ja ei-toivottuja henkilöitä.
Raamatulliselta kannalta Vespasianuksen ”ansioluettelo” on jopa antikristuksen mittasuhteisiin yltävä. Antiokus Epifaneksen aika ennen Jeesuksen syntymää oli lopultakin vain ohimenevä ahdistus verrattuna kahden vuosituhannen karkotukseen, minkä Vespasianus sai aikaan.
Mielenkiintoisia on myös se, että jos pidämme Vespasianusta antikristuksena, niin hänellä oli todellakin juutalainen profeetta Josefus, joka paremmin tunnetaan historiankirjoittajana. Näin saisimme siis Ilmestyskirjan asetelman : peto ja väärä profeetta.
Vielä mielenkiintoisemmaksi Vespasianuksen rooli antikristuksena nousee historioitsija Tactituksen valossa. Tämän roomalaisen hovihistorioitsijan on ollut mahdollista saada tarkkaa dokumentaatiota eri keisarien elämänvaiheista. Vespasianuksesta hän kirjoittaa: ”Eräänä päivänä hänen luokseen tuli mies, joka oli sokea ja pyysi uutta keisaria parantamaan hänet; keisarin tarvitsi vain sivellä hänen silmiään syljellään, niin oli Serapis-jumala antanut ilmoittaa. Sen jälkeen tuli mies, jolla oli kuivunut käsi, ja esitti samankaltaisen pyynnön. Vespasianuksen mielestä juttu oli naurettava ja hän neuvotteli molemmista tapauksista useiden lääkärien kanssa, mutta lääkärit eivät päässeet yksimielisyyteen ja lopulta kävi niin, että keisari sylki sokean silmiä ja kosketti kuivunutta kättä. Hänen omaksi hämmästyksekseen lääke toi parannuksen heti. Hän lähti silloin omassa persoonassaan Serapis-jumalan temppeliin ja hän näki siellä näyn. Eräs mies, jonka nimi oli Prins ja joka todistettavasti oli useiden päivämatkojen päässä Aleksandriasta, ilmestyi äkkiä hänen taakseen” (Henrikson, 350-351).
Ivar Lissner kirjassaan ”Romerska kejsare” vertaakin tätä historian tuntemaa parantamisihmettä Vespasianuksen kautta väärien profeettojen toimintaa. Lissner ottaa esille Matt. 24:11 tekstin vääristä profeetoista ja yhdistää tämän Vespasianuksen työhön (Lissner, 189-190).
Kaikista hädänalaisista Vespasianus ei ajatellut yhtä suopeasti, sillä myöhemmin hän laittoi Rooman yleiset käymälät maksullisiksi. Poikansa Titus pahastui käytännöstä, mutta Vespasianus näytti maksullisten käymälöitten tuottamaa kolikkoa ja sanoi ”Non olet”, ei haise. Tästä on syntynyt yleinen lausuma: ”Raha ei haise”.
Historia ei kerro meille, ilmestyikö Vespasianus Jerusalemissa tehden tunnustekoja samaan tapaan Serapis-jumalan siirtämällä paikasta toiseen, kuin Prins niminen mies oli tehnyt. Myöskään historia ei paljasta missä laajuudessa Vespasianus näyttäytyi parantajana Egyptissä mainittua Tactituksen tekstiä lukuun ottamatta.
Vespasianuksen toimintatapoja voidaan pitää täysin antikristuksen tekoina. Ilm. 13:11 on kerrottu pedosta, jolla on ikään kuin Karitsan sarvet (vrt. parantamisihmeet). Kuitenkin ja mainituista ”tunnusteoista”, Jerusalemin hävittämisestä ja juutalaisten vainosta ja karkotuksesta voidaan päätellä antikristillisen voiman vaikuttaneen Vespasianuksen kautta. Minkälaisia pakanallisia menoja lienee harjoitettu temppelistä Rooman viedyillä pyhillä esineillä ? Seitsenhaarainen kynttelikkö hukkui välimereen vandaalien laivan mukana.
Danielin kirja yhtenäistyy ilmoitukseltaan mikäli sijoitamme 11. luvun tapahtumat Rooman valtakuntaan. Tällöin myöskin 9. luvun vuosiviikkonäky päättyessään Jeesuksen maanpäällisen elämän aikoihin saa rinnakkaisen profetian 11:sta luvusta. Dan. 9:26 ”Ja kuudenkymmenen kahden vuosiviikon mentyä tuhotaan voideltu (Jeesus ristiinnaulitaan), eikä häneltä jää ketään (vasta helluntaina opetuslapset saavat Pyhän Hengen voiman todistaa). Ja kaupungin ja pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki (Tituksen johdolla roomalaiset tuhoavat Jerusalemin)”.
Jotkut raamatuntutkijat ovat huomauttaneet, että Dan. 9:26:ssa ”ruhtinas”(Hebr. magid) voitaisiin kääntää prinssiksi. Tämä vastaa sanallisemmin alkutekstiä ja Titus Jerusalemia hävittäessään olikin ”prinssi” isänsä hallitessa tuolloin keisarina (Syväntö, 46).
A.F. Puukko tulkitsi liberaatiteologina koko vuosiviikkonäyn olleen jälkeenpäin kirjoitettua juutalaista historiaa. Hänen mukaansa ”voideltu” oli todennäköisesti ylimmäinen pappi Onanias III, joka väkivaltaisesti syrjäytettiin ja teloitettiin v. 171 eKr. Antioksiassa (Puukko, 331). Uuras Saarnivaara arvostelee Puukon vääriä kordinaatteja vuosiviikkonäyn alkamiselle Jerusalemin hävityksestä, eikä jälleenrakentamisesta. Lisäksi Saarnivaara kiinnittää huomiota Puukon sanoihin: ”Kirjan tekijä (Danielin kirjan) on arvioinut sen (vuosiviikkonäyn) 70 vuotta liian pitkäksi” (Saarnivaara 3, 525). Itse asiassa Puukolla oli vaikeuksia pysäyttää Danielin kirja oman rajallisen näkemyksensä sisäpuolella (Jälkeenpäin kirjoitettuna ”profetiana”) ja tästä syystä näky oli ”liian pitkä” hänen mielestään.
Jeesuksen ennustaman hävityksen kauhistuksen, Jerusalemin ja sen temppelin tuhon voimme siis nähdä Vespasianuksen johtaman Rooman suorittamana Dan. 9 ja 11. luvuissa. Tämä tapahtui vain 40 vuotta Jeesuksen maanpäällisen elämän jälkeen v. 70, kuten tiedämme. Tätä taustaa vasten voimme lähteä tutkimaan myös Ilmestyskirjaa ja löytää vastaavia mainintoja samoista asioista.
Varsinainen laajempi juutalaisten karkotus kotimaastaan (diaspora) alkoi v. 132-135 Bar Kohban johtaman kapinan kukistumisesta. Käytännöllisesti katsoen Juudea ja koko Palestiinan alue yritettiin tyhjentää juutalaisista. Alueelle kuitenkin vakiintui pieniä juutalaisia yhdyskuntia esim. Pohjois-Israeliin ensimmäisten vuosisatojen kristillisellä ajalla.
Ilmestyskirjaan siirryttäessä on muistettava laaja selityksien ja eri näkemysten viidakko, mikä kohtaa meitä Johanneksen näyn kohdalla. Ilmestyskirjan sanomaa tulkitaan (1) eskatologisesti (Ilm. 4-22 luvut nähdään olevan tulevaisuudessa), (2) kirkkohistoriallisesti (Augustinuksesta alkanut tulkintasuunta hengellistyttää ja tekee vertauskuvalliseksi Ilmestyskirjan), (3) aikahistoriallisesti (jälkeenpäin kirjoitettua historiaa, puettu vain profetian muotoon), (4) perinnäishistoriallisesti (Raamatun vastaisesti opetetaan Ilmestyskirjan saaneen alkunsa mm. Babylonialaisista epäjumalatarustoista), (5) ihanteellishistoriallisesti (historiasta irti oleva, toivon näköaloja luova Ilmestyskirja ts. katteettomia lupauksia ilman historiallista ulottuvuutta toteutumisissaan).
Lisäksi on Ilmestyskirjaa mahdollista tulkita ns. kertautumisteorian pohjalta. Tämä nähdään yleensä osaksi augustinolaista kirkkohistoriallista tulkintaa, mitä se tietysti onkin. Mutta irrotettuna tästä tulkintamallista kertautumisteorian valossa Ilmestyskirjasta saadaan esille selkeitä historiallisia jaksoja, joiltakin osin vielä toteutumattomia (paruusia välittömästi edeltävät tapahtumat).
Ilmestyskirjan ” pienet kronologiat”
Ilmestyskirjan voidaan katsoa sisältävän ”pieniä kronologioita” alkaen seurakunnille lähetetyistä kirjeistä (Ilm. 1-3). Paitsi, että kirjeiden kohteena ovat saattaneet olla historialliset paikkakunnat, niin koko Ilmestyskirjan symbolinen maailma antaa mahdollisuuden tulkita kirjeitä profeetallisina. Näin kirjeet kertoisivat kristikunnan historiasta alkaen apostolien ajan seurakunnasta, jota kuvataan kirjeessä Efeson seurakunnalle (Ilm. 2:1-7) ja päätyen aikamme penseään ”laodikealaisuuteen” (Ilm. 3:14-22). Kirjeet muodostavat näin kronologian ( n:ro 1).
Toinen vastaava kerronta historiasta, kronologia (n:ro 2), alkaisi taivaskuvausten jälkeen 6. luvun alusta. Tämäkin kronologia alkaisi kristillisen ajan alusta kuten seurakuntakirjeidenkin esitys. Itse asiassa Ilm. 6 – 11 on tihentyvästi kerrottua historiaa ajanlaskumme alusta maailman lopputapahtumiin, sillä ”olet ottanut suuren voimasi ja ottanut hallituksen… ja tullut on aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi” (Ilm. 11:17-18).
Ja Ilmestyskirjan 12. luvun alusta näyttäisi alkavan kronologia (nro 3). Luvun kerronta alkaakin Israel-vaimon kuvauksena sen synnyttäessä messiasvauvaa Jeesusta. Ja kuten historiasta tiedämme ja Raamatusta Herodeksen vainosta heti Jeesuksen syntymän jälkeen, niin saatana on yrittänyt koko ajan tuhota ihmiseksi syntyneen Jumalan, Jeesuksen.
Näiden ajanlaskun alkuun sijoittuvien tapahtumien jälkeen välittömästi avautuu eteemme 13. luvunmaailma pedoista, antikristillisistä ihmeistä ja vainon ajoista. Tätä taustaa vasten Vespasianuksen voisi sijoittaa Ilm. 13.lukuun karitsan sarviseksi pedoksi (Ilm. 13:11) .
12. luvussa ”lohikäärme” esiteltiin saatanaksi ja 13. luvun alussa hän antaa voimansa merestä (ihmismerestä) nousevalle pedolle (Rooman valtakunnalle). Ilm. 13:7 ”Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät, ja sen valtaan annettiin kaikki sukukunnat ja kansat ja kielet ja kansanheimot. Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumarsivat sitä…”
Vespasianus olisi sopiva Ilm. 13:11 toiseksi pedoksi, jolla oli kaksi ikään kuin karitsan sarvea. Nämä sarvethan kuvastavat juuri antikristukselle ominaista Kristuksen jäljittelyä ja Vespasianuksen tapauksessa tunnusteot ovat jopa historioitsijan toimesta mainittuja. 13. lukua edelleen tulkiten Vespasianus teki paljon erilaisia ihmetekoja.
Olisiko ”kuolinhaava/miekanhaava” merkkinä siitä, kuinka sisällissodan koettelemasta Roomasta nousi uusi keisari Vespasianus vakiinnuttamaan jälleen Pax Romanaa joka esti natisten lähes parisataa vuotta. Vai onko kysymyksessä keisarikultin perustajan Caesarin jonkinlainen okkultistinen esiintyminen esim. meediohengen (riivajahenki) kautta samaan tapaan kuin Samuel näyttäytyi Saulille Een-Doorissa noitavaimon kautta?
Emme saa näihin kysymyksiin luotettavia vastauksia. Samoin emme toistaiseksi tiedä tarkalleen minkälainen on ”pedon kuva”(Ilm. 13:14). Alkutekstissä sana ”eigon” antaa mahdollisuuden käsittää ”pedon kuva” monilla eri tavoilla, vaikkapa televisiokuvaksi. Uudessa kirkkoraamatussa (1992) kuva on käännetty ”patsaaksi” ,joka ei vastaa alkutekstiä vaan pikemminkin kertoo kääntäjien halusta sitoa Ilmestyskirja historialliskriittisesti ”oman aikansa lapseksi”.
Ilmestyskirjan kuuluisimpia yksittäisiä asioita on ns. pedon luku. Ilm. 13:18 mainittu ”pedon luku” on saanut raamatunselittäjiltä mitä erilaisimpia arvailuja. Lukua on etsitty monista hallitsijoista aina Rooman keisareista Hitleriin ja etsiminen jatkuu yhä ajallemmekin. Osuvia tulkintoja kirjainten numeerisista arvoista on useita.
Pedon lukua 666 on etsitty monin eri tavoin. Kirkkoisä Ireneus (k.n.v.200) ehdotti kolmea eri versioita : 1) Kreikkalaisesta sanasta ”lateinos” (Rooman valtakunta, roomalainen) lukuarvoksi tulee 666. Toinen vaihtoehto 2) koskee sanaa ”teitan” , joka tarkoittaa kreikkalaisittain titaaneja. Mutta toinen sanan merkitys liittyisi Vespasianuksen, Tituksen ja dominiatuksen sukunimeen Titus. Mahdollisesti heitä kutsuttiin tuolloin ”titaaneiksi” . 3) vaihtoehto pedon luvun selittämiseksi on laskea hebrean kirjainarvot sanoista ”Kesar Romin” (Rooman keisarit) ja saadaan jälleen tuo luku 666.
Pedon luku saadaan lasketuksi myös keisari Neron nimestä heprean kielen lukuarvoilla. Myös keisari Nervasta saadaan esille samat lukemat. Lisäksi kirjoitettaessa Muhammed kreikaksi ”Maometis” syntyy samoin pedon luku 666.
Paavin latinankielisestä arvonimesta ”Vicarvis Filii Dei” (Jumalan Pojan sijainen) saadaan roomalaisilla numeroarvoilla 666. Tietyn kaavan mukaan myös Hitleristä saadaan sama luku luettua (Väisänen, 201-205).
Premillennialistit odottavat antikristuksen aikaa ja pedon luvun käyttöönottamista, uskottiinpa seurakunnan ylöstempauksen olevan sitten ennen taikka jälkeen ahdistuksen ajan. Suomalaisista julistajista ehdottomasti äänekkäin pedon luvusta puhuva julistaja on Leo Meller. Hän etsii Raamatun avulla maailmanpolitiikasta merkkejä antikristuksen järjestelmästä ja pedon luvusta. Tämäntapaisella etsimisellä on toki oikeutuksensa sikäli, että seurakunnan tulee valvoa Jeesuksen opetuksien mukaisesti.
Leo Meller on löytänyt dokumentteja ”petosysteemin” luomisesta maailmanlaajuisesti. Ilmiselvää on, että saatana pyrkii saamaan ihmisiä tiukkaan kontrolliinsa eri yhteiskuntajärjestelmien kautta. Tästä on historiassa monia esimerkkejä niin Rooman valtakunnasta kuin fasismista ja kommunismista. Kaikenlainen totalitarismi kääntyy loppujen lopuksi yksilöihmistä vastaan.
Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä sen sijaan näkee pedon luvun vertauskuvallisesti, eikä usko varsinaisen pedon kerran käyttävänkään lukua 666. ”Luku on vain vertauskuva Pedon olemuksesta: Hän on vain ihminen vaikka tekeytyykin Jumalaksi” (Mäkelä, 145).
Mikäli edelleenkin sovellamme Vespasianusta antikristuksen rooliin, johon hän tuntuu istuvankin aika hyvin, niin pedonmerkki asiaan tulee lisää valoa.
Keisari Octavianus (Augustus) painatti hopeadenaarin Egyptistä saadun voiton kunniaksi. Tämän kolikon toisella puolella on sivukuva keisarista ja teksti CAESAR COS VI (keisari konsulina kuudetta kertaa). Lisäksi keisarin muotokuvan vieressä on auguurien sauva, joka kuvastaa keisarin jumalallisuutta ja hän olikin roomalaisen uskontojärjestelmän ylipappi (Pointex maximus). Senaatti julisti Octavianuksen/Augustuksen jumalalliseksi muiden keisarien ohella, jotka kunnostautuivat valtakunnan ylläpitämisessä.
Toisella puolella Augustuksen hopeadenaarissa on Niilin krokotiilin kuva ja teksti: AEGYPTO CAPTA (Egyptin valtauksesta)
Latinankielisen rahan teksti purkautuu seuraavasti: CAESAR on pedon nimi ja COS VI on pedon luku. Rahan omalla kielellä, eli latinankielen numeerisin arvoin laskettuna C= 100, 0= 11 ja S= 7. Ja VI on tietysti roomalainen 6. Huomio kiinnittyy lukuun 7, koska tämä on pyhä luku. Sitä ei pidä sotkea yhteen muiden lukujen kanssa. Lisäksi se tuo mieleen Jeesuksen evankeliumissa esittämän laskutavan, kertolaskun (Matt. 18:22). Näin voisimme käyttää lukua 7 kertolaskun merkkinä saadaksemme tuloksen : C= 100 + 0= 11 on yhteensä 111, tämä kerrotaan (S= / kertomerkkinä) VI= 6, ja tulokseksi saadaan 666.
Huomionarvoista raamatullisesti on se, että Augustus eli keisarina ja verorahojen kerääjänä Jeesuksen syntymän aikoihin. Mahdollisesti Jeesuksen kädessä ollut hopeadenaari oli juuri tämä edellä kuvattu kolikko (Matt.22: 15-22), vaikka tuolloin elettiinkin keisari Tiberiuksen alaisuudessa. Toinen merkittävä seikka juuri tässä hopeadenaarissa on se, että se on lyöty Egyptistä saadun voiton kunniaksi. Egyptillä on tunnettu symbolinen merkityksensä juutalaisessa ja kristillisessä raamatunselityksessä. Ja edustaapa krokotiili vielä luonnollisen pedon kuvaa kaiken hengellisen termistön keskellä. Rahasta löytyy kuvia esim. Alan Millardin kirjasta ”Jeesuksen aika avautuu” s. 73 a voitto Viron Pyhän maan matkaoppaasta (1997) s.33 (lähdeluettelosta Millard ja Viro).
Mitä pedon merkin paneminen oikeaan käteen taikka otsaan sitten merkitsee, jää avoimeksi. Vanhastaan tarjottu vaihtoehto on pedon merkin ja sen myönteinen ajatteleminen ”otsana” ja pedon hyväksi tehty työ ”oikeana kätenä”. Vai onko kysymyksessä konkreettinen merkitseminen, polttomerkki taikka ajallamme mikrosiru ihon alle asennettuna? Pedonmerkki saattaa tarkoittaa kaikkia edellä mainittuja vaihtoehtoja. Raamatullisesta periaatteista Ilm. 13. luvun äärellä on syytä kuolemankin uhalla kieltäytyä kaikesta merkitsemisestä noille kehon alueille, mikäli esim. yhteiskunta taikka maksuliikenteen hoitaminen sitä vaatisikin (järjenkäyttö on sallittua, sillä joihinkin huvitilaisuuksiin tai vaikkapa museoihin pääseminen edellyttää leimaa oikeaan käteen millä ei ole tietenkään mitään tekemistä varsinaisen pedon merkin kanssa). Raamatun sana ei raukea tyhjiin tässäkään asiassa, olipa tulkintamme Ilmestyskirjasta sitten mikä tahansa. Raamattu tuo ehdottomana asiana esiin sen, että pedon merkin vastaanottaminen vie ihmiseltä oikeuden pelastua ja tulla Taivaan valtakuntaan. Sekä pedon kumartaminen että merkityksi alistuminen kielletään kadotuksen uhalla (Ilm. 13:9ä-12, 19:20, 20:4).
Rooman valtakunta sopii sekä Danielin kirjan että Ilmestyskirjan kuvauksiin antikristuksen valtakunnasta. Roomalainen miehitysvalta ei ollut ainoastaan poliittista, vaan keisari ylimmäisenä pappina edusti epäjumalien palvontaa. Myös keisarit vaativat kunnioittamista ja kumarruksia nimenomaisesti jumalina.
Roomalaisen keisarin kunnioittaminen jumalallisella olentona päättyi valtakunnan tuhoutumiseen ja kristinuskon vapautumiseen 300-luvun alkupuolella. Tosin jo tätä ennen keisariudesta oli karissut suurin osa jumalallisuutta pois. Eräällä tavalla Rooman valtakunnan keisarin palvonta onnistuttiin siirtämään keskiajan katolilaiseen kirkkoon ja paaviin. Paavi otti itselleen virkanimen ”Jumalan Pojan sijainen”, joten jumalallisen hallitsijavallan kulttuuri jatkuu edelleenkin roomalaiskatolisessa kirkossa. Tämän johdosta voidaan perustella paavin pitämistä antikristuksena – Lutheria mukaillen.
Rooman valtakunnan aloitettua juutalaisten ja kristittyjen vainot paljastui koko Jumalan vastainen järjestelmä kaikessa pahuudessaan. Lähes kolmen vuosisadan aikana kristittyjä vainottiin julmemmin kuin eläimiä. Roomalaisten nauraessa amfiteattereissaan kristittyjen perheiden kohtaloa villipetojen (usein myös koirien) raadellessa heitä kuoliaaksi, ei voi olla näkemättä selkeätä tosiasiaa : Rooma oli todellinen antikristuksen valtakunta ja keisarit antikristuksia. Jatkuvien vainojen kierre alkoi Vespasianuksesta ja Jerusalemin tuhoamisesta. Juuri Vespasianuksen persoonaan kätkeytyy paljon tunnusmerkkejä siitä antikristuksesta, josta Ilm. 13. puhuu.
Ilmestyskirjan alusta laskien siis kronologia (nro 3) alkaa 12. luvusta ja jatkuu läpi 13. luvun. Aika käsittää Jeesuksen syntymän ja Jerusalemin tuhoamisen välisen jakson. Ilm. 13. luvun lunastettujen ja Karitsan kohtaamisen jälkeen 13:13:sta kuvataan suurta herätystä ”elonleikkuuta”. Kronologinen esitys jatkuu edelleen päättyen 16. luvun kuvaukseen maailman lopusta, Harmagedonin sotaan. Tämä sota mainitaan Hesekielin 38. ja 39. luvuissa ja myös päättä siellä kuvatun aikahistoriallisen kehityksen. Samoin Ilmestyskirjan kolmas kronologia alkaa 12. luvusta ja päättyy 16. luvun tapahtumiin.
Yksi niistä seitsemästä enkelistä, joiden oli määrä vuodattaa aikanaan vihan maljat maan päälle kertoo Johannekselle Ilm. 17 ja 18 tapahtumista. Edellinen kronologia on päättynyt ja tässä vaikuttaa olevan erillinen symboleihin käärittyjen näkyjen esittely.
Vasta Ilm. 19. luvusta näyttää alkavan seuraavan kronologia (nro 4). Ilmestyskirjan 19:11 jakeessa voidaan nähdä kristinuskon eteenpäin meneminen alkaen ensimmäisestä kristillisestä helluntaista ”nimi, jolla häntä kutsutaan, on Jumalan Sana … hänen suustaan lähtee terävä miekka, että hän sillä löisi kansoja”. Jumalan Sana onkin kaksiteräinen miekka ja kovasti sillä on pakanakansoja täytynytkin ”lyödä” tuloksia saavuttaakseen.
Näin katsoen kronologia jatkuisi läpi 20 luvun. Toisin sanoen ensimmäisestä kristillisestä helluntaista alkanut kronologia kulkisi lävitse tuhatvuotisen valtakunnan ! Mikäli valtakuntaa tulkittaisiin kristinuskon eteenpäin menemisenä, niin 300-luvulta alkanut uskonnon vapaus ja kristinuskon tuleminen valtiolliseksi uskonnoksi antaisi tulkinnalle historiallista syvyyttä.
Onko tuhatvuotinen valtakunta jo historiaa?
Keisari Konstantinuksen vapautettua Kristinusko vuonna 313 käynnistyi suuri lähetystapahtuma – kristinusko levisi Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan ja myös eräisiin Aasian osiin seuraavien vuosisatojen aikana. Muutos oli suuri siirryttäessä vainojen aikakaudesta kohti valtiokirkollisuutta.
300-luvulta alkanut kristinuskon laajeneminen koskettamaan aikaisemmin barbaarista Eurooppaa tapahtui sangen nopeasti. Esimerkiksi länsigoottien apostoliksi kutsuttu Wulfila (311-383) käänsi Raamatun gootin kielelle. Hieronymos (342-420) käänsi Raamatun latinankielelle (Vulgata). Tätä käännöstä käytetään edelleen roomalaiskatolilaisessa kirkossa.
Kristinuskosta tuli keisari Theodosiuksen aikana ainoa sallittu uskonnon harjoittamisen muoto, valtiollinen uskonto. Huolimatta kristittyjen vahvistuneesta asemasta Rooman senaatista poistettiin voiton jumalattaren Victorian kuva vasta v. 382. Vanha roomalainen jumalamaailma eli jonkin aikaa kristinuskon rinnalla. Eihän Milanon ediktin uskon vapaudesta antanut keisari Konstantinuskaan ollut kristitty tehdessään päätöstä, vaan roomalaisen epäjumalamaailman ylimmäinen pappi (pointifex maximus) ja palveli Mithraa, auringonjumalaa.
Kristinusko sai voittoja Pohjois-Afrikassa. Suuret määrät kyliä kääntyi uskoon ja jo 330-luvulla Aleksandriassa toimi katakeettakoulu tehden voimakasta lähetystyötä. Ja samaisena vuosikymmenenä kristillinen usko saavutti Etiopian. Afrikan koptilainen kirkko on saanut alkunsa juuri noilta ensimmäisiltä kristityiltä ja heidän käännytystyössään. Ensimmäinen luostari perustettiin v. 320.
Sudanissa Alwan alueella perustettiin 500-luvulla eräänlainen kirkkovaltio, joka kukoisti aina 1500-luvulle saakka islamilaisten hyökätessä maahan. Tämä valtakunta eli 900-luvulla suurinta kukoistustaan ja oli nykyisen Italian kokoinen. Arkeologia on hiljattain löytänyt tämän omalaatuisen kirkkovaltion ja noin 30 000 asukkaan pääkaupungin Soban Pääkaupungissa on ollut suuri katedraali ja ainakin 25 kirkkoa (Helsingin Sanomat 16.7.1995). Aiwan kirkkovaltion lisäksi Afrikassa Makuriassa, Dotawassa ja Etiopian Axumissa on ollut kristittyjä valtioita, joista Axumissa sijainnut sai alkunsa jo 300-luvulla
Armeniasta tuli kuitenkin aivan ensimmäinen kristitty valtio noin v. 300. Euroopan vainottu seurakunta muodosti nopeasti toimivan kirkon ja vahvan aseman jo 300-luvulta lähtien. Kirkko kesti myös kansainvaellusten suuret muutokset ja ryöstöretket 400-luvulla lujittaen valtaansa Rooman raunioituneen valtakunnan alueen
Historiassa seurasi noin tuhannen vuoden ajanjakso, jolloin kristinusko sai yhä uusia alueita ja kansoja haltuunsa. Länsimaisen sivistyksen rakennelma laski peruskivensä näinä vuosisatoina. Kristillisen kirkon mukana tulivat järjestäytyneen yhteiskunnan tunnuspiirteet: terveydenhoito diakoniatyön kautta, koulutus kirkon teologisissa yliopistoissa ja luostareissa. Myös tavallista kansaa alettiin valistamaan kristinuskon perustotuuksilla, vaikka jumalanpalveluskieli olikin latinaa aina keskiajan reformaatioon saakka.
Kiinassa kristinusko sai jalansijaa 800-900-luvuilla ja kirkko perusti jopa hiippakuntia etäiseen maahan. Uudelleen 1300-luvulla yritettiin Kiinassa vielä vahvistaa asemia, mutta kirkon kriisi Euroopassa heikensi kaukaisen lähetysalueen työtä. Vasta 1800-luvulla onnistuttiin Kiinassa evankelioimaan suurempia ihmismääriä useiden lähetystyöntekijöiden kautta. 1900-luvun hitaasti kehittyvä Kiina oli suotuisa lähetysmaa aina kommunismin tuloon saakka.
1300-luvulla oli havaittavissa kulttuurisynteesin (yhtenäiskulttuuri, universalismi) hajoaminen ja tämä johti noin tuhat vuotta kestäneen kirkon ja kristinuskon leviämisen pysähtymiseen. Kansallismielisyys, renessanssi, humanismi ja valloitusretket muuttivat valtioiden suhdetta yksinvaltiaiksi muuttuneita paaveja kohtaan. Muutos oli väistämätön ja lopulta purkautui uskonpuhdistuksen kautta katolilaisen kirkon heikkenemiseen.
Aika 300-luvulta eteenpäin oli Augustinuksen valtakuntanäkemykseen soveltuvaa aikaa – kristinusko eteni maailmassa (tunnetussa maailmassa Euroopassa). Pakanalliset valtiot kääntyivät kristinuskon tunnustajiksi. Risti syrjäytti heimouskontojen uhrausmenot vaikka usein pakanakultti jäikin joksikin aikaa elämään rinnakkain kristinuskon kanssa. Tuhat vuotta kristinuskon sanomaa leviämisen aikaa täyttyivät 1300-luvulle tultaessa.
1309-77 paavit joutuivat asumaan ns. Baabelin vankeudessa Avignonissa. ”Vankeus” ei ollut mitään tyrmässä virumista, vaan tuona aikana rakennettiin palatsimainen linnoitus Avignoniin joka kilpaili loistossaan Englannin ja Ranskan kuninkaan linnojen kanssa (Mäkinen. 19). Oli kuitenkin tosiasia, että maalliset hallitsijat saattoivat määrätä paavien asioista. Kirkon sisäinen tilanne johti suuren skismaan 1378-1417, jolloin saattoi esiintyä kolmekin paavia yhtä aikaa. Kirkon rakenteellinen yhtenäisyys oli mennyttä jo 1054 lännen ja idän kirkon erotessa, mutta kristinuskon leviäminen yhä uusiin maihin jatkui erosta huolimatta.
Vuonna 1347 kohtasi Eurooppaa musta surma, ruttotauti joka surmasi noin kolmanneksen väestöstä. Tämä keuhko- ja paiserutto, joka johti kuolemaan muutamissa päivissä raivosi Euroopassa kahtena aaltona. Ensimmäinen ruttoaalto saapui Aasiasta, ilmeisesti Intiasta ja levisi Eurooppaan Venetsian ja Genovan kautta. Esimerkiksi Ruotsissa kolmannes ihmisistä menehtyi, mutta harvaan asutussa Suomessa suhteessa vähemmän. Taudin toinen aalto vaikutti enemmänkin Etelä-Euroopassa. Musta rutto hävitti kokonaisia kyliä ja kaupunkeja. Taudin vaikutus oli suuri Euroopan väkilukuun, joka putosi 90:stä miljoonasta noin 60 miljoonaan. Mustan surman tuhotessa kolmanneksen Euroopan ihmisistä voidaan luvussa nähdä Ilmestyskirjan 9:15 kaltainen tapahtuma ”Silloin päästettiin ne neljä enkeliä, jotka hetkelleen päivälleen kuukaudelleen ja vuodelleen olivat valmiina tappamaan kolmannen osan ihmisistä”. Musta ruttoa aiemmin Euroopassa koettiin 500-luvulla vähäisempi ns. Justianuksen rutto. Vielä 1800-luvun lopulla Euroopassa on esiintynyt ruttoa ja muualla maailmassa edelleenkin aika ajoin.
Ruutiaseet tulivat mullistamaan sodankäyntiä 1350-luvun paikkeilla. Entinen taistelustrategia menetti merkitystään vähitellen. Aluksi ruutiaseilla oli enemmän psykologista pelotusvoimaa, kuin varsinaista tuhon aikaansaamista. Ruutiase on kuitenkin keksintönä nykyaikanakin eniten käytetty aseteknologian muoto.
Toisen vuosituhannen alusta myöskin kirkko alkoi muuttua yhä enemmän kohti sitä pimeyttä, jollaisena uskonpuhdistus sen kohtasi Lutherin kautta. Kirkko yritti luoda uudelleen yhtenäiskulttuuria ja vaikuttaa hallitsijoiden päätöksiin. Tiukentunut ote toi tulosta, mutta myöskin painajaismainen jakso kirkon historiassa oli käynnistynyt
Pimeimmällä keskiajalla paaveilla saattoi olla epävirallisia haaremeita ja seksuaalisia suhteita nunniin. Tosin jotkut paavit olivat homoseksualisteja ja harjoittivat kaikkinaista pahaa menoa ”pyhällä istuimellaan”. Lutherin naulatessa teesinsä Wittenbergin kirkon oveen v. 1517 hänen vastassaan ei ollut ainoastaan hengellisesti hairahtunut kirkko, vaan kyltymättömän ahne taloudellinen järjestelmä ja sodomalainen haureellinen ilmapiiri.
Keisari Konstantinuksen näky ja tuhatvuotisen valtakunnan alku
Jerusalemin Hävityksestä v. 70 alkanut juutalaisille ja kristityille sekasortoinen ajanjakso huipentui keisari Diocletianuksen (284-305) vainoon vuonna 303. Juutalaiset elelivät siellä täällä Rooman valtakunnassa, mutta kristityt kokivat useita järjestelmällistä vainoja ensimmäisinä vuosisatoina roomalaisten keisarien toimesta.
Dioletianuksen hallinnossa antikristillinen roomalainen yhteiskunta koki uuden tulemisensa. Se yhteiskunta, jonka tämä keisari loi, oli säännelty, keskitetty ja verojen raskauttama. Diocletianuksen Rooman valtakunnassa sotilasvoima oli hirvittävä ja kansalaiset eivät ajanoloon viihtyneet hallinnon alaisuudessa kovinkaan hyvin. Järjestelmään kuului toisinajattelijoiden vainoaminen, mielivaltainen verotus henkilökohtaisen tuloilmoituksen mukaan, yksityiskohtainen hintatarkkailu kaikkien mahdollisten tavaroiden ja palvelusten kohdalla (Onko tämä tulevaisuutta myöskin Euroopan Unionissa?).
Diocletianus jakoi valtaansa nimeten toiseksi keisariksi Maximianuksen. Lisäksi hän nimesi kaksi kokenutta sotapäällikköään Galeriuksen ja Constantius Chloruksen alemmaksi hallitsijoiksi, valtaistuimen perijöiksi. Rooman valtakunta ulottui pohjoisesta Britanniasta aina etelään Egyptiin ja rajamaat kiersivät Välimeren rantoja.
Diocletianus ja Maximianus palauttivat keisarin jumalallisen arvovallan ja he esiintyivät juhlissa kultaompeleisissa silkkipuvuissa jalokivikoristeisine kenkineen. Tuon ajan kristityillä oli ympärillään mitä antikristillisin yhteiskunta, jossa kaikki oli kontrolloitua. Mutta keisarin armeijan sotilaitakin kääntyi kristinuskoon ja tämä lienee kantautunut myös keisarin armeijan sotilaitakin kääntyi kristinuskoon ja tämä lienee kantautunut myös keisarien korviin. Esimerkiksi eräässä afrikkalaisessa kaupungissa Marcellus-niminen sadanpäämies heitti aseensa maahan ja todisti kovalla äänellä, ettei hän aio enää totella ketään muuta kuin Jeesusta Kristusta. Hänet pidätettiin ja teloitettiin karkurina. Tämänkaltaista tapahtui ympäri valtakuntaa ihmisten tullessa uskoon.
Eräänä helmikuisena aamuna vuonna 303 Diocletianus antoi määräyksen kristittyjen murskaamisesta ja hajottamisesta. Sotilaat marssivat aluksi Nikomedeijan suurimpaan kirkkoon, polttivat pyhät kirjoituksen ja repivät rakennuksen maan tasalle. Seuraavana päivänä julkaistiin koko valtakunnassa säädös kristittyjen vainosta. Kristittyjä kiellettiin kokoontumasta. Kirkot määrättiin tuhottaviksi ja seurakuntien omaisuus takavarikoitiin. Vainot jatkuivat vielä Diocletianuksen luopuessa vallastaan kuusikymmenvuotiaana.
Keisari Galerius, joka aloitti Diocletianuksen alempana hallituskumppanina oli erityisen innokas kristittyjä vainoamaan. Galerius kuoli tuskalliseen paisetautiin, ikään kuin mädäntyen elävältä ja löyhkäten pahalle. Kirkkohistorioitsija Eusebios pitää tätä Jumalan kostona julmalle keisarille. Ennen kuolemaansa keisari Galerius joutui tunnustamaan, ettei edes voimakkaalla vainolla voitettu kristittyjä. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän julkaisi keisarien Lieiniuksen ja Konstantinuksen kanssa julistuksen, jossa kristityille myönnettiin oikeus harjoittaa uskontoaan. Vuonna 311 lopetettiin kristittyjen vainot. (Henriksson, 447-461).
Keisari Galeriuksen kuoltua Konstantinus ja Lieius liittoutuivat toisella puolella valtakuntaa ja vastaavasti toinen hallitseva ryhmä muodostui Maxentiuksesta ja Maximinus Daiasta. Yhteenotto näytti väistämättömältä näiden kahden voimaryhmittymän kesken.
Sota puhkesikin Konstantinuksen, joka suhtautui alunperin kristittyihin suopeasti ja pakanallisemman Maxentiuksen välillä. Taisteluja käytiin Torinossa ja Veronassa. Konstantinus voitti taistelut yllättävällä Alppien ylityksellään.
Ratkaiseva taistelu kristinuskon kannalta käytiin Saxa Rubrassa Rooman pohjoispuolella. Taistelua edeltävänä päivänä näkivät Konstantinuksen armeijan sotilaat ja keisari itse ristin taivaalla. Ristin yläpuolella luki sekä kreikankielellä että latinaksi ; ”En touto nika” ja ”In hoe signo vinces”, Suomeksi ; ”Tässä merkissä olet voittava”.
Henriksson kirjoittaa lainaten historioitsijoita: ”Ihme tapahtui kello yksitoista aamupäivällä, mikä teki sen yhäkin kummastuttavammaksi, ja keisari, joka sillä haavaa vielä oli uskonnollisesti välinpitämätön, oli yhtä ihmeissään kuin kaikki toisetkin. Hänen hämmästyksensä vaihtui kuitenkin uskoksi hänen nähdessään seuraavana yönä selventävän näyn: Kristus itse ilmestyi hänelle, näytti hänelle lähemmin taivaallista ristiä ja neuvoi häntä valmistamaan itselleen samanlaisen taistelutunnuksen”.
Konstantinus totteli hänelle ilmestynyttä Jeesusta Kristusta ja sai mahtavan voiton pakanallisesta Maxentiuksesta. Konstantinuksen joukot ajoivat Maxentiuksen pakoon ja hurjassa epäjärjestyksessä armeija syöksyi Tiberin sillalle Pons Mulviunukselle. Silta sortui pakenevien joukkojen painosta, useat sotilaat joutuivat veden varaan ja heidän joukossaan Maxentius joka raskaine varusteineen painui pohjamutiin ja hukkui.
Konstantinus nostatti Maxentiuksen ruumiin joesta ja hakkautti tältä pään poikki vieden sen mukanaan Roomaan. Myöhemmin konstantinus lähetti pään Afrikkaan ja kirjeen Karthagon piispalle Caceilianukselle. Keisari lupasi maksaa suuren summan rahaa tämän provinssin kirkoille (Henriksson, 461-462).
Konstantinuksen ja Lieiuksen välit johtivat keskinäisiin yhteenottoihin ja suureen meritaisteluun, jossa kuoli kolmisenkymmentä tuhatta miestä, Keisari Konstantinuksesta tuli suuri hallitsija (Konstantinus Suuri).
Tästä Konstantinuksen joukkojen taivaalla näkemästä ihmeestä ja Kristuksen ilmestymisestä keisarille alkoi merkittävä sarja tapahtumia kristinuskon kannalta. Ensimmäinen asia oli tietysti lainsäädännöllinen asema kristittyjen elämän turvaamiseksi. Toinen merkittävä seikka oli valtiolta saatavat varat uskon levittämiseksi ja kirkkojen rakentamiseksi.
Monet kristityt varsinkin vapaissa suunnissa näkevät 300-luvun tapahtumat kristinuskolle vahingollisina. Kirkon laitostuminen ei tietystikään ole kristinuskon tavoite, mutta tuolloin vallitsevassa olosuhteissa se mahdollisti uskon tehokkaan levittämisen. Myöhemmin 600-luvulla alkanut muhamettilaisuus olisi pyyhkäissyt järjestäytymättömän kristinuskon pois tieltään, mikäli kristityt eivät olisi saaneet aseellistakin tukea. Tässä ei pidä nähdä yksinomaan negatiivisia puolia, vaan uskon leviämisen kannalta tietty suojelu oli tarpeen. Pienemmässä mittakaavassa Suomi kristillisenä valtiona puolustautui aseellisesti ateistista Neuvostoliittoa vastaan. Nyt olemme vapaita ja entinen vihollisemmekaan ei enää ole ateistinen, vaan kristinusko on saanut uudelleen valloittaa Venäjän maata.
Haavisto näkee perin kielteisesti Augustinuksen roolin kirkon kehityksessä ”Augustinuksen Jumalan kaupunki-oppi oli myöhemmin materiaalina, kun luotiin uskonnollis-poliittinen valtionkirkko. Teologin vaikutusvaltaiset opit loivat pohjaa keskiaikaiselle pimeydelle. Keskiajan alkupuolella, kun hengellisestä oli muutenkin synkkää, Tihoniuksen ja Augustinuksen luomat pilvet peittivät Ilmestyskirjan ennustukset” (Haavisto, 47-51).
Luther uskonpuhdistajana kuitenkin asettautui suuressa määrin juuri Augustinuksen näkemysten taakse ja nykyään nimenomaan Lutheria pidetään pimeän keskiajan suurena valona.
Ensimmäinen kirkolliskokous, joka kutsuttiin keisari Konstantinuksen toimesta koolle oli vaikuttava. Tähän ensimmäiseen Nikaian ekumeeniseen konsiiliin otti osaa 318 piispaa sekä suuri joukko pappeja, teologeja ja maallikkoja. Kirkkohistorioitsija Eusebios kuvaa koolle kutsuttuja näin: ”He olivat melkein kaikki olleet mukana ylen ankarissa vainoissa, heitä oli ajettu takaa kuin metsänpetoja, he olivat viruneet vankiloissa tai raataneet vuorikaivoksissa; monelta puuttui jäseniä, jotka kiduttaessa olivat irtaantuneet, tai he kävelivät kyttyräselkäisinä ja arpisina kidutuslaitteiden tuhotöiden jäljiltä”.
Nämä urheat marttyyrit, eivät aivan kuolleet kuten kansaveljensä ja sisarensa, mutta pahoin vainoissa kärsineinä kokoontuivat pitkien rasittavienkin matkojen takaa puolustamaan Jeesuksen nimeä. Sillä harhaoppinen Aretos oli väittänyt opeillaan, että Kristus oli luotu olento vastoin Raamatun opetusta. Näin jehovantodistajat edelleenkin väittävät omalla ajallamme. Mutta nämä Jeesuksen todistuksen tähden kärsineet kokoontuivat ja antoivat raamatullisen päätöksensä konsiilissa: Kristus on syntynyt Isästä; Häntä ei ole luotu, vaan Hän on samaa olemusta kuin Isä. Lisäksi julkaistiin uskontunnustus eli ”318 isän selitys” ja määrättiin pääsiäisen vieton ajankohta. Nikaian (Nikean) kirkolliskokous pidettiin vuonna 325.
Kristillisessä kirjallisuudessa on spekuloitu paljon sillä, oliko keisari Konstantinus itse uskossa vaiko ei. Hänet on haluttu nähdä edes hiukan kiinnostuneeksi kristinuskoon keskeisistä asioista, kuten pelastuksesta. Kuitenkin Konstantinus antoi taloudellista tukea epäjumalien temppelien ja alttarien rakentamiseksi kuten ennenkin. Samaan aikaan hän myönsi alueita ja varoja esimerkiksi Rooman Lateraanin ja ensimmäisen Pietarinkirkon rakentamiseksi. Kristittyjen määrä väestöstä Rooman alueella lienee ollut noin kymmenen prosenttia, joten selvä vähemmistö asema kristityillä oli. Tätä vasten voimakas keisarin tuki ja kirkolliskokoukset olivat suurta ihmettä vainojen jälkeisessä Roomassa.
Konstantinus otti kyllä kasteen kuolinvuoteellaan, mutta lähempää tietoa hänen jumalasuhteestaan ei ole. Sen sijaan voisi olettaa hänen äitinsä Helenan vaikuttaneen poikaansa, sillä hän oli harras kristitty, joka lähti pitkälle pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan ja etsi Jerusalemista pyhiä paikkoja mm. Jeesuksen ristiä. Monet raamatulliset nähtävyyspaikat ovat sijoitetut Helenan arvioinnin mukaisesti vielä nykyäänkin. Keisari Konstantinus pystytti rakennuksia äitinsä olettamille raamatullisille tapahtumapaikoille Jerusalemiin ja muualle Israeliin.
Konstantinuksen merkitys kristinuskolle voi olla samankaltainen kuin Vanhan Testamentin aikaisella Kooreksella oli juutalaisuudelle. Persialainen mahtikuningas Koores antoi käskykirjeen Jerusalemin temppelin rakentamiseksi ja juutalaisten muuttamiseksi takaisin kotimaahansa Israeliin.
Raamatussa kuvataan Kooresta Herran valittuna aseena (Jes. 44:28-45:7,13). Kuitenkin Koores oli vain pakanamaan pakanallinen hallitsija, jota Jumala käytti valitun kansansa auttajana.
Hallituskaupungikseen Konstantinus rakennutti nimeänsä kantavan Konstantinpolin (Nyk. Istanbul). Hän ei halunnut käyttää Rooman valtansa kehyksinä. On olemassa kertomuksia siitä, kuinka Jumala johdatti Konstantinusta valitsemaan uuden hallintokaupungin paikan. Eikö Jumala halunnut, että kristinuskolle suopea keisari hallitsisi antikristillisestä Roomasta käsin, sillä Rooman Colosseumin areenalla tuhannet kristittyjen perheet joutuivat petojen repiminä kuolemaan. Todistajien marttyyriveri ”huutaa” Rooman kaduilla. Vuonna 330 Byzantion vihittiin Konstantinopolin nimellä Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi. Seitsemän vuotta myöhemmin Konstantinus kuoli.
Tämän Konstantinuksen ajan jälkeen keisari Julianus luopui kristinuskosta, muttei kieltänyt kristinuskon asemaa. Hunnien hyökkäykset Aasiasta Eurooppaan v. 375 enteilivät jo kansainvaellusten alkamista. Rooman valtakunta jakaantui kahtia 395 Theodostuksen kuollessa ja muutamaa vuotta myöhemmin germaanit tekivät hävitysretkiä Pohjois-Italiaan.
Augustinuksen teoksen ”De civitate Dei” (Jumalan valtakunnasta) ilmestyessä länsigootit ryöstivät Alarikin johdolla Roomaa v. 410 Länsigootit perustivat valtakunnan Etelä-Galliaan (Ranskaan). Vandaalit kuninkaansa Geiserikin johdolla ottivat haltuunsa Rooman valtakuntaan kuuluvia alueita Afrikasta johdolla ottivat haltuunsa Rooman valtakuntaan kuuluvia alueita. Ennen pitkää vandaalit ryöstivät Rooman kaupunkia ja Länsi-Rooma lakkasi olemasta valtiona. Bysantti eli Itä-Rooma eli itsenäisenä vahvana valtiona.
Suurten kansainvaellusten vaikutus 400-luvulla oli Euroopalle merkittävä Antiikin aika päättyi ja muutos kohti keskiaikaista Eurooppaa alkoi, Vaikka verenvuodatusta tapahtui kansainvaellusten ryöstöretkillä, niin myös ”verenvaihtoa” kansojen kesken suoritettiin ja syntyi nykyinen eurooppalainen ihminen. Välimeren ihmisrodut kohtasivat pohjoisen eristäytyneet kansat.
Kristinuskon kannalta kansainvaellukset loppujen lopuksi olivat myös myönteisiä, sillä usko levisi nyt esteettömämmin Euroopan pohjoisiin osiin. Esimerkiksi Koldovikin perustaessa Frankkien valtakuntaa v. 481-511 hän otti kasteen v496. Näin kristinusko alkoi levitä kansan keskuuteen hallitsijan vaikutuksesta. Tosin frankkien alueella oli ollut jo vankkaa seurakuntatoimintaa aikaisemminkin..
Voi vain arvailla kuinka pitkään Eurooppa ja muu maailma olisivat pysyneet pakanallisina, ellei kristinusko olisi konkreettisen ihmeen kautta saanut vapautta Roomassa. Keisarien tuella tapahtunut järjestäytyminen valtiokirkoksi takasi ”työrauhan” kansainvaellusten repiessä maallisia valtakuntia alas Euroopassa.
Paavius sinänsä ei ole Raamatun vastainen, ellei siihen liitetä ”Jumalan Pojan sijaisuutta”, erehtymättömyyttä ja maallista hallintavaltaa. Kristittyjen keskuudessa aluksi keskushahmoina vaikuttivat apostolit. Tämä oli ikään kuin Uuden liiton vastine vanhalle temppelijärjestelmälle ylipappeineen. Paavali Korinttolaiskirjeissä olettaa seurakunnan kokoontumisten tapahtuvan järjestyksessä ‘’sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:33). Alkuseurakunnilla oli myös johtajansa ja vanhemmistonsa, mutta apostolinen johto oli sekä Jerusalemissa olevilla veljillä että Paavalilla, joka lähetysmatkoiltaan harvoin ehti Jerusalemiin.
Paaveja on tosin vaivannut sama ”tauti” kuin Jeesuksen opetuslapsiakin: kiistely arvojärjestyksestä ”Ja heidän mieleensä tuli ajatus, kuka heistä mahtoi olla suurin” (Luuk. 9:46). Uskovat ihmiset eivät valitettavasti vieläkään ole vapaita tämänkaltaisista ajatuksista.
Kirkolliskokoukset olivat tärkeitä vakiinnuttamaan opillista pohjaa kirkossa. Ja edellä mainitsemamme ensimmäinen kirkolliskokous (ensimmäinen varsinainen ”kirkolliskokous” oli jo Jerusalemissa Apt. 15. luku) pidettiin keisari Konstantinuksen myötävaikutuksella v. 325 ja siinä puolustettiin Jeesuksen syntymistä Isästä ja vastustettiin Areioksen harhaoppia luodusta Pojasta.
Konstantinopolin kirkolliskokous v. 381 kokoontui keisari Theodosiuksen aikana. Tällöin vahvistettiin uusnikaialainen ortodoksia (oikeaoppisuus) ja tehtiin edellisen konsiilin päätöksen lisäys, että Pyhä Henki on samaa olemusta kuin Isä ja Poika. Vaikka nämä asiat löytyivät Raamatusta, niin selkeästi haluttiin pysäyttää harhaoppien leviäminen. Aikamme jehovantodistajat kieltävät tämänkin raamatullisen päätöksen Pyhän Hengen olemuksesta, kuten he kieltävät Jeesuksen jumalallisuudenkin (ollen nain epäkristillinen lahko).
Efeson konsiilissa v. 431 esiintyi erimielisyyttä kahden patriarkan välillä opillisista asioista. Katsottiin, että Kristuksella on kaksi syntymää: ennen aikojen alkua Isästä ja lihallinen syntymä neitsyt Mariasta, joka sinä merkityksessä on ”Jumalan synnyttäjiä”. Kristuksen seuraaja eli kristitty sen sijaan kokee ensiksi lihassa syntymisen ja myöhemmin uudestisyntymisen Pyhästä Hengestä.
Khalkedonin konsiilissa v. 451 tähdennettiin vielä, että Kristuksessa on kaksi luontoa yhdessä persoonassa ‘’sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta”. Näin hylättiin eräät harhaoppien edustajien väitteet.
Ekumeenisia konsiileja oli yhteensä seitsemän ja viimeisessä koko kristikunnan konsiilissa Nikaian II kirkolliskokouksessa todettiin, että vaikka kirkoissa käytettäville kuville osoitetaan rakkautta ja kunnioitusta, niin tosi palvonta kohdistetaan vain Jumalaan.
Yhteensä konsiileja on pidetty 21, mutta ne lakkasivat olemasta yhtenäisiä jo ennen uskonpuhdistusta. Huomattakoon, että ehtoollisaineiden muuttumisopista (transsubstantio) tehtiin dogmi.neljännessä ns. lateraalikokouksessa v. 1215. Uskonpuhdistuksen opit tuomittiin Trenton kokouksessa v. 1545-63 ja Vatikaanin I konsiilissa v. 1869-70 vahvistettiin paavi erehtymättömäksi ihmiseksi tämän tehdessä opillisia päätöksiään ”ex cathedra”.
Luostarilaitos kirkon tukena
Sääntökunnilla, erilaisilla veljes- ja sisarkunnilla että luostareilla on ollut tärkeä vaikutuksensa länsimaisen yhteiskunnan muodostumisessa.
Benediktiinit ”Orto Sancti Benedicti” eli Pyhän Benedictuksen sääntökunta sai alkunsa perustajansa Benedictus Nursialaisen (n.v. 480-547) perustamasta luostarista v. 529. Hänen sisarensa perusti vastaavan luostarin nunnia varten. Benediktiinit ylläpitävät keskiajalla lähetystyötä, maanviljelyä, ja koulutoimintaa. Keskiajalla sivistyksen saaminen tapahtuikin kirkon ja sen sääntökuntien ylläpitämissä luostarikouluissa. Uskonpuhdistaja Luther kävi aikanaan augustinolaismunkkien pitämää luostarikoulua Erfurtissa, joka oli perustettu 1266 ja jonka oppi-isänä pidettiin pyhää Augustinusta.
Munkkien ja nunnien harjoittama opetustyö yhdistettynä laupeudentyöhön sai tavalliset ihmiset huomaamaan kristinuskon todellisen sanoman. Kansa sai oppia asioita Raamatusta ja he saattoivat hakea sairauksiinsa apua luostareista. Tämä oli kristinuskon syventämistä ihmisten elämässä, sillä useimmiten hallintovalta vaikkakin nimellisesti kristillisenä, harjoitti kovaa politiikkaa keskiaikaiseen tapaan.
Kartusialaisten, Sistersiläisten, Trappistien ja Dominikaanien sääntökunnat on perustettu toisen vuosituhannen puolella. Samoin Franciscus Assisilaisen perustama Fransiskaanien veljeskunta, joka korosti köyhyyttä, saarnatoimintaa, sielunhoitoa, lähetystyötä ja tieteen harjoittamista.
Haavistokin toteaa: ”Jotkut ovat erheellisesti luulleet, että pimeimpänä keskiaikana kirkossa ei ollut elävää kristillisyyttä. Jossain määrin sitä oli ja se ohjattiin vahvistamaan kirkkolaitosta” (Haavisto, 283). Katolisen kirkon eräs keskeinen hahmo oli juuri Franciscus Assisisilainen (1181-1226).
Epäitsekäs Franciskus Assisilainen tunnettiin tosi uskovana, ja historia kertoo hänen puhuneen vierailla kielillä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän saarnasi evankeliumia ja jopa vaarantaen henkensä meni taistelukentille vaatien sodan osapuolia laskemaan aseensa Jeesuksen nimessä. Assisilainen auttoi sairaita ja köyhiä luopuen täysin omasta omaisuudestaan. Ennen Franciskus Assisilaisen kuolemaa kuitenkin veljeskunta vastoin perustajansa tahtoa veltostui ja fransiskaaneista tuli kirkollinen yksikkö. (Haavisto, 267, 281- 283).
Kirkkohistoria tuntee monia uskolle antautuneita henkilöitä, miehiä sekä naisia, joita valitettavasti ei tässä yhteydessä voi käsitellä runsaudenpulan tähden. Keskeistä näille pyhille ihmisille (kaikki uskovat ovat pyhiä Jumalan kautta) oli sitoutuminen Sanaan, antautuminen ja uhrautuminen lähimmäisen hyväksi. Usein myös yksinkertaisen elämäntavan vapaaehtoinen valitseminen kuului toisia auttavien ihmisten elämän kuvaan.
On aina hyvä muistaa, että myös Luther oli katolilainen munkki ja hänen vaimonsa nunna ennen heidän avioitumistaan. Luther oli nähnyt mihin luostarielämä hallitsemattomana johti. Luostarien yritys selibaattilupausten kautta kieltää ihmisen seksuaalisuus oli paitsi elämänkielteistä, niin myös epäraamatullista. Mies ja nainen ovat luotu toisiaan varten. Niinpä luostarit pahimmillaan pimeimmällä keskiajalla olivat kuin suuria porttoloita, joiden maanalaisissa tunneleissa tapahtui haureellisia asioita . Monet nunnat tulivat raskaaksi ja osa heistä tappoi lapsensa heti synnytyksen jälkeen. Luther saattoi avioliittoon monia munkkeja ja nunnia uskonpuhdistuksen tuulien puhaltaessa.
Jesuiittojen veljeskunta ”Societas Jesu”, eli Jeesuksen seura sai alkunsa Ignatius de Loyolalta 1534. Jesuiitat ja dominikaanit hoitivat paavin vainojärjestelmää, inkvisiota. ”,Jeesuksen seura” erikoistui kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä milloin ja missä tahansa määräys tähän annettiin ‘jesuiittojen kuuliaisuus oli ymmärryksen kuuliaisuutta, toisin sanoen niitäkin käskyjä oli noudatettava joitten oikeutta Jesuiitta ei pystynyt tajuamaan” (Otavan Suuri Ensyklopdeia,6. osa, 2378, Haavisto, 273).
Jesuiittajärjestön luonne on vaihdellut katolisen kirkon sisällä eri paavien aikana. Paavi Paavali IV yritti inkvisition avulla tuhota jesuiitat ja itse perustaja Ignatius de Loyola joutui aluksi inkvisition kohteeksi. Jesuiittajärjestön syntymistä on pidetty katolisen kirkon pelastajana ja Loyolaa on verrattu Lutheriin tämän raamattukeskeisyydessä. Jesuiitoilla oli myös paljon lähetystyötä, orpojen ja heikko-osaisten auttamistoimintaa ja he pyrkivät käännyttämään jopa prostituoituja ja juutalaisia.
Inkvisitio sai alkunsa jo 1200-luvulta, vaikkakin sen suurin voima osui myöhäiskeskiajalle. Esimerkiksi Ranskassa eräs katolinen pappi vaati seurakuntansa naisia huoraamaan kanssansa välittämättä siitä olivatko he naimisissa vai eivät. Aviomiehetkään eivät pystyneet vastustamaan tällaista inkvisition pelossa (Haavisto, 285).
Suomen ensikosketus kristinuskoon
Kristinuskon saavuttaessa Euroopan ääriä Venäjän kääntyminen käynnistyi Vladimir Suuren ottaessa kasteen vuonna 998. Suomi koki ensimmäiset kosketuksensa kristinuskoon ehkä 800-luvulla. Tästä todistavat löytyneet rengasristisoljet. 900-luvulta on löydetty miekka, jonka terän lappeeseen on kirjoitettu latinaksi ”Herran nimessä”.
Suomesta on katolilaisen kirkon arkistoissa mainintoja 1200-luvulla mm. Paavi Innocentius III:n kirje vuodelta 1209. Kirjeessä suomalaiset todetaan uppiniskaiseksi kansaksi ja ilmastokin oli ankara. Hämäläisten uhrilehtokulttuuri sai kuitenkin väistyä kristinuskon tieltä ja länsimainen kulttuuri vakiintui niin kirkon vaikutuksesta kuin puolustuslinnojen muodossa (Rossi, 13-16).
Turku on sijaintinsa johdosta ollut asuttua jo ennen kristinuskon tuloa ja 1200-luvun aikana kaupungista oli tullut maan tärkein kauppapaikka. Tämän johdosta Suomen hiippakunnan pääkirkko ja piispanistuin siirrettiin Koroisista Unikankareen kummulle Aurajoen rannalle keskelle Turkua.
Turun Tuomiokirkko rakennettiin kivistä aiemmin paikalla sijainneen puukirkon paikalle ja vihittiin käyttöön vuonna 1300. Kirkkoa on myöhemmin useaan otteeseen laajennettu ja useiden tulipalojen vuoksi korjailtu. Nykyiset kirkon keskilaivan komeat 24 metriset holvit on muurattu jo 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta kellotorni on vasta Turun palon (1827) jälkeiseltä ajalta samoin kuin kirkon sisustus. Suomen kristillinen historia on edelleen parhaiten nähtävissä Turun tuomiokirkossa ja sen eri vaiheissa. Edelleen käytössä oleva Turun Tuomiokirkko henkii keskiaikaisen katedraalin pyhyyttä ja kirkko on suosittu hiljentymispaikka, jumalanpalvelusten ja monien musiikkitapahtumien ohella.
Aurajoen suulle nousi ensimmäinen lännestä tulevien valloittajien rakentama linnoitus Kaarle Kustaanpojan johdossa v. 1280. Turun linna mainitaan ensimmäisen kerran v. 1308. Tästä aikoikin Suomen eteläisten osien mukautuminen kristinuskoon suurelta osin pakon sanelemana. Hämäläiset olivat myös idän kristittyjen hävitysretken kohteena v. 1226, jolloin novgordilaiset veivät paljon vankeja mukaan. V. 1236 hämäläiset nousivat kapinaan kirkkoa ja sen asettamia velvoituksia vastaan. He pesivät vihkiveden tukastaan, mutta heidän kapinansa saatiin loppumaan (Mäkinen, 61-76).
Kristinusko oli hallitsijoilla vain ulkokohtaisena sivistyksenmuotona. Suomi joutui ensimmäisten kansojen joukossa v. 1323 Pähkinäsaaren rauhassa näkemään kuinka ”kristityt” sotivat ja jakoivat kansoja erilaisten kristinuskon suuntien välille. Kuitenkin kristinusko saapui suomeen ja juurrutettiin tänne epäjumalien palvonnan sijaan väkipakolla. Kuinkahan olisi käynyt hämäläisen uhrilehtokulttuurin jatkumisen kanssa, mikäli tällaista väkisin käännytystä ei olisi suoritettu. Olisimmeko Suomessa siinä tilassa, kuin nykyinen Japani on; jumalia ja uskomuksia on monenlaisia buddhalaisessa yhteiskunnassa huolimatta korkeasta teknillistymisen tasosta.
Kuitenkin härmäläinen kansa taivutettiin kuriin ja Herran nuhteeseen osin hyvälläkin. Jo 1200-luvulla saapui maahamme dominikaanimunkkeja ja nämä veljeskunnan edustajat olivat uranuurtajia suomalaisten kansanopetuksessa. Kristinuskon perusasiat ja Raamatun tapahtumat tulivat kansalle tutuksi kirkkojen seinäpiirroksista ja maalauksista (Rossi, 17-18).
Sääolosuhteet
Pitäessämme kristinuskolle suotuisaa ajanjaksoa 300-luvun uskon vapautumisesta aina 1300-luvulle kirkon ja Euroopan kriiseihin saakka ”tuhatvuotisena valtakuntana”, niin jopa luomakunnasta löytyy kiintoisia esimerkkejä tähän yhteyteen.
Torontossa pidettiin 1988 ilmastokonferenssi (World Conference on the Changing Atmosphere) ja tässä yhteydessä selvitettiin säiden muutoksia pitkissä aikajaksoissa. Tekniikan Maailma kokoamissaan tiedoissaan totesi ”Säässä on aina ollut arvaamattomia, pitkäaikaisia jaksoja. Vuonna 400-1200 jKr. oli lämmin vaihe, jolloin mm. Skandinaviassa kasvoi viiniköynnöksiä Samanaikaisesti Atlantin valtameri oli hyvin rauhallinen ja antoi mahdollisuudet viikinkien valloitusretkiin. Vuosina 1550-1850 oli ‘pikku jääkausi’, jolloin Itämeri jäätyi kokonaan ja sotajoukkoja liikuteltiin marssittamalla niitä jäätä myöten Manner-Eurooppaan” (Tekniikan maailma nro 14, 1998, s.47).
Tuhatvuotisessa valtakunnassa olikin suotuisia luonnonolosuhteita, lähes paratiisillisia – kasvoihan Skandinaviassa viiniköynnöksiä. Ilmasto oli suotuisa muillekin kuin viikingeille. Kristinuskoa eteenpäin vievillä ihmisillä oli lauhkeata ilmaa ja tyventä valtamerta apunaan. Viljan viljely sai myös siunausta osakseen ja maa oli vihantaa. Toisin oli ns. pikku jääkauden aikana, jolloin Suomessakin pahoina nälkävuosina ei routa sulanut joinakin kesinä laisinkaan pelloilta.
Nykyinen ilmaston vuosittaisen keskiarvon nousu ei valitettavasti tuo meille parempia aikoja, sillä ns. kasvihuoneilmiöön liittyy saasteiden ja otsonikadon yhteisvaikutuksia. Maapallon olosuhteista saattaa eräiden asiantuntijoiden mukaan tulla ihmiselle ja viljan viljelylle hyvin huonot.
Musiikki
Gregorius Suuren (paavina v. 590-604) mukaan nimetty gregoriaaninen kuorolaulu syntyi vuosina 300-750 juutalaisen synagogalaulun, antiikin kreikkalaisen musiikin ja osittain kansanmusiikin pohjalta. Gregoriaanisen laulun sävellajeina ovat keskiaikaiset sävellajit, kahdeksan asteikkotyyppiä eli moodia. Tämä säveljärjestelmä saavutti lopullisen muotonsa 1000-luvulle tultaessa. 1300-luvun jälkeen gregoriaaninen laulu menetti asemansa kirkkomusiikissa moniääniselle musiikille. Vieläkin luterilaisissa kirkoissa liturgian introitukset perustuvat gregoriaaniseen lauluun. Roomalaiskatoliset käyttävät yksinomaan tätä musiikkityyliä liturgioissaan vuoden 1963 Vatikaanin tekemän päätöksen mukaisesti.
1990-luvvula on puhjennut muodiksi saakka kiinnostus vanhaan gregoriaaniseen laulantaan. Nykyiskelmien kanssa levymyyntilistojen kärjessä on pysytellyt muutama ansiokas gregoriaaninen levytys. Onko tämä menestys osa sitä yleistä virinnyttä kiinnostusta keskiaikaista ilmapiiriä kohtaan, jota viime vuosina on koettu vai puhutteleeko vanha musiikki sellaisenaan ihmisiä?
Musiikkiterapeutit ovat huomanneet gregoriaanisen musiikin syvältä kumpuavan luonnollisen soinnin ja värähtelyt rauhoittaviksi ihmiskeholle ja sielulle: ”Varhaiskeskiajan yksiääninen, ns. gregoriaaninen laulu rauhoittaa nykypäivän ihmistä poikkeuksellisella tavalla, koska se tavoittaa meidät syvemmällä tasolla kuin uudempi musiikki. Siinä saa menestyksen salaisuus uskovat musiikkiterapeutit” (Helsingin Sanomat, 14.4.1995).
Keskiaikaisen hengellisillä maalauksilla koristellun kirkon holveissa hiljaa kaikuva gregoriaaninen laulu tuo jotakin rauhoittuvaa viestiä vuosituhannen takaisesta maailmasta. Yhdessä maalausten kautta nähtävän pyhyyden ja korvia hivelevän laulun kanssa nykyihminen irtautuu hetkeksi kiireisestä todellisuudesta. Muodissa oleva keskiajan kaiho saattaa olla rauhattoman ihmisen ikävää Jumalaa, rauhan antajaa kohtaa.
Kirkko on tehnyt pahaa jos hyvääkin
Teologian tohtori Timo Junkkaala toteaa; ”Kirkko on tehnyt pahaa jos hyvääkin”, Luther puhui siitä, kuinka Jumala piiloutuu vastakohtaansa. Paavali kirjoittaa aarteesta, joka on saviastiassa, ja heikkoudesta, johon Jumalan voima kätkeytyy. Junkkaala edelleen; ”Kun katsoo millaisissa käsissä kristillinen usko on ollut, joutuu hämmästymään sitä, että se yleensä on säilynyt kaikki nämä vuosisadat. Joku onkin sanonut, ettei tähän ole muuta selitystä kuin että Jumalan täytyy olla olemassa. Jumala on kätkenyt voimansa raihnaaseen kirkkoon. Kristityt näyttäisivät mielellään Jumalilta. Paavalin mukaan näin on kuitenkin parempi, ettei kukaan luulisi Jumalan voiman lähtevän ihmisistä”.
Junkkaala kysyy: ”Miksi antiikin filosofia ei poistanut orjuutta tai sairaiden ja lasten heitteillejättöä? Miksi sairaalat ja koulut syntyivät kristillisiin luostareihin? Miksi valistusfilosofia ei saanut aikaan sitä, minkä pietismi synnytti: vieraisiin maihin saakka ulottuneen sosiaalihuollon ja diakonian? Tai miksi hyvinvoinnin ja tasa-arvon kartat käyvät nykyään niin hyvin yksiin (protestanttisen) kristillisyyden kanssa?
Kristillisyyden nimissä on tehty paljon hyvää että pahaa. On kummallista, että niin surkea kirkko on saanut aikaan niin paljon hyvää. Englantilainen kirjallisuuden professori C.S Lewis, joka oli ateisti 30-vuotiaaksi, mutta kääntyi kristityksi, kirjoitti ‘Jos luet historiaa, huomaat, että juuri ne kristityt, jotka ovat ajatelleet eniten tulevaa maailmaa, ovat vaikuttaneet eniten tämän maailman asioihin. Apostolit, jotka panivat alulle Rooman valtakunnan kääntyminen kristinuskoon, suurmiehet, jotka jättivät jälkeensä maalliseen historiaan nimenomaan siksi, että heidän sydämensä olivat taivaassa. Koska kristityt ovat enimmäkseen lakanneet ajattelemasta tulevaa maailmaa, he eivät saa juuri mitään aikaan tässä maailmassa”(Junkkaala, mielipidepalsta, Helsingin Sanomat 14.4.1997).
Vapaat kristilliset suunnat etsivät kirkkohistoriasta mielellään yksittäisiä kristittyjä tai seurakuntia jotka ovat toimineet itsenäisesti ilman kirkollisia yhteyksiä. Tässä tarkastelussa ainoastaan alkuseurakunnallista mallia noudattaneet yhteisöt huomioidaan. Tämä vaikuttaa hyvin raamatulliselta historian tutkimukselta, mutta näihin ”raameihin” Jumalan toiminta ei aina mahdu, sillä hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asetelmissa voi todeta Pyhän Hengen toimineen aikojen saatossa. Usein historiassa esiintyneet hurmahenkiset lahkot ovat ulkoisesti kyllä muistuttaneet ”apostolista alkuseurakuntaa”, mutta lahkojen hedelmät ovat kertoneet aivan muunlaisesta hengellisyydestä. Uudelleenkastajien lahkot vaikeuttivat myös Lutherin työtä uskonpuhdistuksen aikana. Näennäinen ”alkuseurakunnallisuus” ei halunnutkaan tukea Jumalan työtä läntisen kristikunnan hyväksi.
Varhaiskeskiaikaisen ”tuhatvuotisen valtakunnan” raamatulliset perusteet
Kirkkoisä Augustinuksen ja uskonpuhdistaja Lutherin amillennialistista valtakuntaa etsiessämme huomio kiintyy edelleenkin 300-1300 lukujen väliseen aikaan. Tämä tuhannen vuoden aika on ollut augustinolaisen käsityksen mukaisesti kristinuskon eteenpäin menemistä. Kirkon vahvistumista ja kasvua johon olemme jo edellä tutustuneet.
Augustinus ei sijoittanut omaa tulkintaansa valtakunnan alkamisesta em. vuosisatoihin, vaan hänen näkemyksensä mukaisesti tuhatvuotinen valtakunta alkoi Jeesuksen maanpäällisestä elämästä. Tosin hän eräässä kirjassaan viittaa Jumalan valtakunnan alkamiseen 400-luvulla, mutta tälle Augustinuksen näkemykselle ei ilmeisesti ole annettava sellaista painoarvoa kuin ensimmäiselle vaihtoehdolle. Tosiasia kuitenkin on, että Jeesuksen elämän jälkeen käynnistyi suuri hajotuksen ja ahdistuksen aika. Vainojen raskaat vuosisadat päättyivät vasta 300-luvun alussa Konstantinuksen antamaan uskonnonvapauden julistukseen.
Luther, suuri Raamatun tuntija varmaankin ymmärsi ristiriidan kiliasmi ja Raamatun sanojen välillä. Mikäli Kristus olisi tullut Lutherin eläessä, tämä olisi ollut mahdollista vasta tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen (Ilmestyskirjan mukaisesti). Tämä raamatuntulkinta yhdistettynä Vanhan Testamentin yhtäläiseen ilmoitukseen ilmeisesti johti Lutherin pitäytymään Augustinuksen amillennialistisessa tulkinnassa. Muuten Luther olisi varmasti tuhatvuotisvaltakunta asiankin mullistanut monien oppien suuressa puhdistuksessaan.
Aikaisemmin kirjassa käsittelimme lukuisia raamatunkohtia, ennen kaikkea Jeesuksen sanoja, jotka puhuvat vahvasti kiliasmia vastaan. Käsittäessämme tuhatvuotisen valtakunnan augustinuslaisittain nuo raamatunkohdat kääntyvät puolustamaan augustinuksen ja Lutherin näkemystä ‘ Jeesuksen sanat hänen tulemuksestaan saavat selkeyttä. Kristus tulee sanojensa mukaisesti kirkkaudessaan ja kunniassaan tuomitsemaan ihmisiä ja henkivaltoja iankaikkisella tuomiollaan, sanovat kiliastikot sitten mitä hyvänsä vääristellessään Jumalan selkeitä sanoja. Salaisten tulemisien , ennenaikaisten ylöstempausten ja muiden kiliastisten painotusten oppiviidakko väistyy ja selkeä ilmoitus kumpuaa Raamatun sivuilta. Tämä selkeyttävä näköala avaa oven käsittämään myös muuta eskatologista ainesta Raamatun profetioista.
Tuhatvuotisen valtakunnan tulkitseminen tällä tavoin osaksi historiaa ei olisi turvallista, mikäli sitä ei pystytä perustelemaan selkeästi Raamatun sanalla.
Ilmestyskirjan 19. luvun tapahtumista ennen 20. luvun kuvausta tuhatvuotisesta valtakunnasta vielä seuraavia havaintoja. Johanneksen näyssä hänen ollessaan näkynsä taivasosuudesta 19:1-10 kerrotaan Karitsan häistä. Tämä juhla on tarkoitettu ylöstemmatulle seurakunnalle maailman lopputapahtumien yhteydessä, mahdollisesti tuomiopäivän jälkeen. Tähän tuomiopäivän jälkeisyyteen viittaa sanat ”Herra, meidän Jumalamme on ottanut hallitakseen” (Ilm. 19:6). Karitsan vaimoksi esitelty Uusi Jerusalem nähdään vasta tuomiopäivän jälkeen laskeutumassa taivaasta (Ilm. 21:910).
Ilmestyskirjan 19. luvun kronologinen osuus näyttää alkavan jakeesta 11, josta alkaa kuvaus Kristuksesta ja Hänen sotajoukostaan. Tätä käsittelimme aikaisemmin 2. luvussa ja havaitsimme raamatullisten viitteiden paljastavan kuvauksen suureksi herätykseksi taikka kristinuskon eteenpäin menemiseksi muulla tavoin. Kysymys ei siis ole Kristuksen paruusiasta ennen tuhatvuotista valtakuntaa (premillennialismi / kiliasmi).
Palataksemme vielä Ilmestyskirjan rakenteeseen ja sen sisältämiin peräkkäisiin kronologioihin, niin Ilm. 19:11 käynnistää viimeisen kronologian (nro 4).
Kuvaus Kristuksesta sotajoukkoineen ja evankeliumin voittokulku ensimmäisinä vuosisatoina ja antikristillisestä Roomasta ja muusta Euroopasta saatu voitto 300-luvulla. Ja tämän jälkeen todellakin seuraa historiassa tuo tuhatvuotinen kristinuskon kasvamisen ja leviämisen jakso 1300-luvulle saakka. Kristinusko on saanut uudella ajalla syventyä ja lähetystyön ansiosta saavuttaa myös Euroopan ulkopuolisia maita ja kansoja.
Ilmestyskirjan kronologiat
Kronologioita on neljä, kuten evankeliumikirjoja Uudessa testamentissa. Neljäs eli Johanneksen evankeliumi (ei-synoptinen) ”kulkee pidemmälle” mutta evankeliumeita, sillä se on teologisempi ja selittävämpi suhteessa Vapahtajaan ja Pyhän Hengen tehtävään. Samoin tässä esiteltävistä neljästä Ilmestyskirjan kronologioista viimeisin, neljäs esitys, kulkee muita edemmäs päätyessään ja lopulliseen määränpäähän taivaan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään.
Ensimmäinen kronologia Ilm. 1-3 luvut pitää sisällään koko kristinuskon historian. Toinen kronologinen esitys alkaa Ilm. 6. luvun alusta päätyen 11. luvun historiakuvaukseen maailman lopputapahtumista. Jälleen kolmannessa kronologiassa jaksossa Ilm. 12 luvussa ”kaikki alkaa alusta”. eli kuvaus Jeesuksen syntymästä ja siihen liittyvistä tapahtumista (vrt. Herodeksen vainoa syntyvää messiasta kohtaan ja Ilm. 12:5-6 erämaahan pakenevaa poikalapsen eli messiaan synnyttänyttä vaimoa jne.). Kolmas kronologia päättyy kuvauksiin Rooman valtakunnan vainosta maailman loppuun saakka ja kuvaukseen Karitsan häistä (Ilm. 19:5-10). Ilmestyskirjan 19:11 avautuu neljäs historian kulun kronologinen näkymä: Valkoinen hevonen ja ratsastaja, suuri evankeliumin voittokulku (josta käsittelimme aiemmin tulkintoja) ja vihdoin 20. luvussa todellinen historiallinen tuhatvuotinen valtakunta (v. 300-1300 ). Neljäs kronologia kuvaa myös millaista iankaikkisessa Jumalan valtakunnassa on tuomiopäivän jälkeen (luvussa 21:22)
Tuhatvuotinen jakso 300-1300 luvuilla näkyy näissä Ilmestyskirjan neljässä kronologiassa. Viesti Efeson seurakunnalle kertoo paitsi alkuseurakunnan taipaleesta, niin myös tuosta tuhatvuotisesta kaudesta ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi…Mutta se sinulla on, että vihaat nikolaiittain tekoja, joilta myös minä vihaan”. Kirkollistumisen 300-luvun alusta eteenpäin voi kyllä katsoa menettäneen ”ensirakkautensa eli alkuseurakunnallisen välittömän Jeesus-suhteen. Tapahtui viilentymistä, kuten usein yksilöuskovankin kohdalla. Tämä kuuluu siis kronologian n:ro 1.
Kronologia n:ro 2, joka siis alkaa Ilm. 6.luvun alusta: ”Ja minä näin, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istuvalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittamaan”. Evankeliumin valkoinen hevonen lähti käyttämään kauemmaksi kantavaa asetta, jousta. Näin evankelioitiinkin kaukomaita myöden ihmisiä. Seppele päässä kuvastaa Uudessa Testamentissa uskollista kilvoitusta (1. Kor. 9:25), hyvää kilvoitusta (2. Tim. 4:8) ja oikeata lauman kaitsemista (1. Piet. 5:2-4).
Ilm. 6. luvun kuvauksia sineteistä ovat raamatuntulkitsijat selittäneet eri tavoin. Jotkut, lähinnä kilistit pitävät ensimmäistä ratsastajaa antikristuksena, kun taas toiset jopa Jeesuksen Ilm. 19. kuvaukseen verraten. Kysymys ei liene kummastakaan, vaan nimenomaan evankeliumin ja kristinuskon eteenpäin menemisen kuvaamisesta.
Toinen sinetti (Ilm. 6:3) sopii hyvin historialliseen tuhatvuotisen valtakunnan tulkintaan, sillä toisen hevosen ominaisuudeksi sanotaan ‘’sen selässä istuvalle annettiin valta ottaa pois rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan; ja hänelle annettiin suuri miekka”. Tämä kaikki toteutui 1300-luvulla ”Suuri miekka” on luonnollisestikin ruutiase ja sen johdannaiset esim. ydinaseet. Ratsastajat sopivat historian kulkuun ja kerronta päättyy ylöstempauskuvaukseen (Ilm. 7:9-17) ha vihdoin viimeisimpiin vihan päiviin (midtribulationistinen näkemys) ja maailman loppuun (Ilm. 11:15-18).
Kronologia n:ro 3 alkaa 12. luvusta ja 14. luvun alusta kuvaus Karitsasta ja lunastetuista kertoo tuhatvuotisen valtakunnan alkamisesta. Nämä lunastetut ovat samoja pyhiä kuin Ilm. 20:4-6 mainitut ensimmäisessä ylösnousemuksessa nousseet pyhät ihmiset. Ilm. 14:1 ‘‘Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja hänen kanssaan sata neljäkymmentä neljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu hänen nimensä ja hänen isänsä nimi”.
Matt, 27:52 kertoo ensimmäisestä ylösnousemuksesta tai sen alkamisesta : ”ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle” .Ilmeisesti juuri nämä pyhät ylösnousemusruumiissaan seisoivat Karitsan kanssa Siionin vuorella Jeesuksen kuolleista nousemisen suuressa ilossa.
Jeesus ja nämä ylösnousseet pyhät hallitsivat (taivaasta käsin) ne tuhannen vuotta maanpiiriä 300-1300 luvuilla mahdollistaen evankeliumin levittämisen. Saatana oli sidottuna, mutta Raamattu ei mainitse hänen enkeliensä ja riivaajiensa sitomista samassa yhteydessä, joten maanpinnalta vaikutti myös pahat voimat, tosin ilman johtajaansa. Oliko tämä Raamatun tuntema rajoitettu marttyyrien ylösnousemus historiassa niin pitkällinen tapahtuma, että kristittyjen vainoissa kuolleet marttyyrit 300-luvun alkuun saakka saattoivat nousta hallitsemaan yhdessä Kristuksen kanssa? Tämä näkemys tekisi vainojen vuosisadat jollakin tavoin ymmärrettävimmiksi ja kirkastaisi marttyyrien asemaa. Myös tämä tulkinta antaisi historiallista ulottuvuutta Ilm. 20:4 mainituille Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden teloitetuille. Tästä marttyyriudesta oli kysymys keisarien järjestämissä kristittyjen vainoissa Rooman valtakunnassa kolmen vuosisadan aikana.
Ilm. 14:6 kuvaa tuhatvuotisen valtakunnan aikana Jumalan tahtoa evankeliumin levityksessä ”Ja minä näin lentävän keskitaivaalla erään toisen enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansaheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille” . Enkelin vastuualueena oli katsoa että Kristuksen ruumis, eli seurakunta hoitaa ilosanoman eteenpäin viemistä. Samalla tavoin enkeliruhtinas Miikael vastaa Israelista vastuualueenaan (Dan. 12:1).
Kolmannen kronologian kuvaukset etenevät elonleikkuun (Ilm. 14:14-20) näkymän kautta seitsemän enkelin vitsaukseen, vihan maljoihin ja maailman loppukuvaukseen (Ilm. 16:14-18) ja lopunaikoina vaikuttavien valtiomahtien tuhoutumiseen (Ilm. 17 ja 18). Kronologia päättyy Karitsan häihin (19:5-10).
Edellisten kronologioitten profiileja noudattaen kronologia n:ro 4 alkaakin ilm. 19:11, kuten ja totesimme ja kulkee iankaikkisuuden kuvauksiin saakka.
Nämä neljä eri kronologiaa antavat kukin erilaisen kuvaukseen niin kristillisen historian kulusta, kuin lopputapahtumistakin. Ne täydentävät toistaan samaan tapaan kuin evankeliumitkin valottaen tapahtumia monikerroksisesti. Esimerkiksi ”pasuunat” ja ”vihan maljat” (Ilm. 16) kertovat samoista asioista niiden eri vaiheissaan. Tapahtumat ovat rinnakkaisia hyvin pitkälle, mutta ”maljat” kertovat niiden lopullisemmista vaikutuksista. Luonnon saastumisessa maapallonlaajuisesti voi nähdä ilmestyskirjaimisia ulottuvuuksia – meret ja vesilähteet muuttuvat ”vereksi”, kuten Ilmestyskirjan symbolinen kieli kertoo (Ilm. 8:10-11 ja 16:3-4).
Edelleenkin näissä kronologioissa näyttäytyy esimerkiksi seurakunnan ylösottaminen eri tavoin, miltei symbolisesti mutta kuitenkin verrattaessa niitä keskenään asiat selvenevät. ”Viimeisen ajan seurakunnan”. Laodikean yhteydessä Jeesus sanoo: ”Katso minä seison ovella ja kolkuta, jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssansa” . Jeesuksen tullessa kymmenen neitsyttä odottaa morsiamen kodin edustalla taivaallista Ylkää tulevaksi. Viisaat neitsyet avaavat oven (puutarhaportin tms.) ja Ylkä tulee aterioitsemaan kanssamme häätaloon eli Karitsan häät alkavat. (kronologia n:ro 1).
Kronologia n:ro 2 kertoo seurakunnan ylösoton tapahtumat niin selkeästi kuin vain voi : ”nämä (suuri valkopukuisten joukko) ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm. 7:14).
Seurakunnan ylöstempaus kronologiassa n:ro 3 näyttäytyy Jeesuksen evankeliumeissa (Matt. 24:31) kertomaan elonleikkuukuvauksen tavoin : ”Pilvellä istui ihmisen Pojan muotoinen, päässänsä kultainen kruunu ja kädessänsä terävä sirppi…Ja pilvellä istuva heitti sirppinsä maan päälle, ja maa tuli leikatuksi” (Ilm. 14:14-16). Kuvauksessa seuraava, toinen sirppi korjasi myös satoa, mutta hävitettäväksi Jumalan vihan suuressa viinikuurnassa (Ilm. 14:19).
Ilmestyskirjan kronologia n:ro 4 ei anna suoraa näkymää ylöstempauksesta. Eläessämme toisen vuosituhannen vaihteen tienoilla Ilm. 20:8-9 kerrottua aikaa, jolloin todellakin suurien valtioiden sotajoukot ovat nousseet ”yli maan avaruuden” aseistaen maat, meret, ilmakehän ja avaruuden sotilasteknologialla. ”Avaruus” tässä raamatunkohdassa tarkoittaa avaraa tilaa ja maantieteellisiä ulottuvuuksia enemmän kuin planeettojen välistä avaruutta ilmakehän ulkopuolella.
Ilm. 20:9 ”Mutta tuli lankeaa taivaasta ja kuluttaa heidät” yhdistää tapahtumat 2. Tessalonikalaiskirjeen kuvaukseen Jeesuksen tulemisesta ‘‘Kun Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekeissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille” (2. Tess. 1:7-8). Tässä vaiheessa seurakunta on jo noussut ylös Herraa vastaan, joten myös tämän Ilm. 20. luvun kronologia kertoo Jeesuksen tulon läheisyydestä.
Vasta 1900-luvulla voidaan puhua sekä koko maanpiirin saattamisesta sotilasliittoutumien uhan alle, että ”pyhien leirin ja sen rakastetun kaupungin” piirittämisestä (Ilm. 20:9). Vuoden 1948 Israelin itsenäistyttyä on Pyhä maa ollut koko maailmanpolitiikan pysyvä silmätikku. Molemmat suurvallat ovat liittolaisineen olleet edustettuina Israelin ympärillä. Myös YK:n monikansallisten joukkojen läsnäolo on sitonut kaikki kansakunnat piirittämään juutalaisvaltioita turvaten alueen rauhankehitystä. Raamatun sana on toteutunut siitä, että maan neljällä kulmalta (eli kaikilta ilmansuunnilta) tulevat kansat ovat piirittäneet Jumalan omaisuuskansan Israelin. Edelleen Raamatun ennustukset tunnistavat pohjoisen valtiomahdin hyökkäyksen liittolaisjoukkoineen Pyhän maan kamaralle. Näistä ennustuksista myöhemmin tässä tutkielmassa.
Joka tapauksessa nämä neljä kronologiaa Ilmestyskirjassa valottavat meille eri puolilta lopun ajan tapahtumia. Näiden tueksi on otettava Vanhan testamentin kuvauksia saadaksemme vielä täydellisemmän kuvan. Jeesuksen sanoista kannattaa aina suorittaa liikkeelle lähtö lopun aikojen tutkimiseen, ennen kaikkea Öljyvuorella pidetystä puheesta (Matt. 24:3-25:46).
Tutkittaessa premillennialismin / kiliasmin ja Augustinuksen ja Lutherin tulkinnan (amillennialismi eroja ja raamatunkohtiin. Raamatunkohtien rinnakkain asettaminen ja tutkiminen valaisee löytämään eskatologien todellisuuden tuhatvuotisesta valtakunnasta ja muustakin lopun aikoja koskevasta sanasta. Raamattua on hyvä lukea ennen kaikkea niin, kuin se on kirjoitettu. Tämä on Lutherin käyttämä periaate. Toisessa tutkimisen vaiheessa voidaan symbolisille ilmauksille etsiä raamatullisia selityksiä. Raamatun ulkopuolisten lähteiden käyttämisestä profetioiden aukaisemiseksi on noudatettava varovaisuutta, sillä tämänkaltaisessa juuri piilee monenlaisten salaoppien ja harhojen vaara.
Osmo Haaviston historiallinen tulkinta
Helluntaisaarnaaja Osmo Haavisto omaa Ilmestyskirjan historiallisen tulkinnan. Hänen mukaansa kehitys 300-luvulla oli luopumusta : ”Morsian vaihtoi Kristuksen pilkan maailman suosioon ja muodostui valtionkirkoksi vuonna 325 …Keisari Valentinianus III käski vuonna 445 länsikirkkoja tottelemaan Rooman piispaa, joka oli jo ennen sitä julistautunut paaviksi … Vuonna 607 paavi Bonifatius III tehtiin koko kristikunnan pääksi ja universaaliksi piispaksi.
Hän vaati itselleen kaiken maallisen ja hengellisen vallan sekä Länsi- että Itä Rooman alueella” (Haavisto, 243). Haaviston helluntailainen tausta saattaa värittää suhtautumista valtiokirkollisuuteen, vaikkakin Haavisto on yleensä lausumansa hyvin perustellut.
Haaviston historiallisen tulkinnan mukaan Ilmestyskirjan pasuunat ja vitsaukset ovat jo tapahtuneet Rooma ja kristikuntaa kohdanneissa kansainvaelluksissa ja muhamettilaisuuden nousussa. Haavisto käyttää Edgar Parkynssonin tulkintaa ja soveltaa pasuunoita muhamettilaisten valloitusretkiin : ”Ilm. 9:1-12, esittelee jälleen taivaasta pudonneen tähden… Hän oli Muhammed, jonka toiminnan varsinainen alkuvuosi oli 612… Johanneksen (Ilmestyskirjan) kuva muhamettilaisia aavikon ratsastajista on värikäs ja sattuva… ‘Ja niillä oli pyrstöt niin kuin skorpioneilla ja pistimet, ja pyrstöissänsä niillä oli voima vahingoittaa ihmisiä viisi kuukautta’. Arabit käyttivät pitkää tukkaa. Hampaat kuvaavat rohkeutta. Haarniskaa muhamettilaiset pitivät Allahin lahjana. Pyrstö kuvaa Muhammed-valheprofeetan petosta (Haavisto, 233_234).
Ilmestyskirja on Haaviston näkemyksen mukaan toteutunut jo hyvin pitkälle ensimmäisten vuosisatojen aikana ja myöhemmällä ajalla katolilaisen kirkon kohtaloissa. Danielin 7. luvun ja Ilmestyskirjan 13. luvun tapahtumat Haavisto uskoo toteutuneen ja historiassa. Ilm. 17. luvun kuvaus portosta ja pedosta on saanut täyttymyksensä paavin kirkon kokemassa luhistumisessa siitä loistostaan mitä sillä parhaimmillaan oli yhdessä maallisen hallitusvallan kanssa,(Haavisto, 259-280).
Ihmeellistä kuitenkin Haavisto on kiliasti ja odottaa Ilm. 20. toteutumista maanpäällisenä valtakuntana. Hänen historiallisen tulkintansa mukaan Ilmestyskirjaan jää iso aukko profetioiden toteutumisissa. Suurin osa Ilmestyskirjan näyistä koskee menneitä vuosisatoja ja edessäpäin on vain tuhatvuotinen valtakunta ja saatanan aiheuttaman sodan jälkeen tietysti iankaikkisuus Jumalan valtakunnassa. Haaviston tulkinnassa on vuosisatoja unohtava ”musta aukko”.
Haaviston historiallinen tulkinta vaatii monia ”aasinsiltoja”, joiden raamatullisuudesta voidaan olla monta mieltä. Esimerkiksi Ilm. 7:9-17 kuvauksen valkopukuisten joukosta Haavisto selittää : ”Suuri valkopukuisten joukko ei tarkoita jotakin erityistä ryhmää, joka olisi herätetty kuolleista kesken ahdistuksen aikaa. Tässä luvussa ei ole myöskään kysymys seurakunnan ylösotosta… Seitsemäs luku on katsaus eli esinäky siihen, mitä Ilmestyskirjassa tulee myöhemmin tapahtumaan”. Haaviston mukaanhan seurakunta seisoo maan päällä ahdistuksen ajan loppuun saakka (Haavisto, 229,230).
Ilmestyskirjan kuvaus suuresta valkopukuisten joukosta (Ilm. 7:9-17) ei vaan satu sopimaan Haaviston tulkintaan, joten hän selittää sen pois myöhempään aikaan. Kuitenkaan tekstiyhteys tässä raamatunkohdassa ei anna pienintäkään oikeutusta tämänkaltaiselle ”maton alle lakaisemiselle. Sanan kanssa on elettävä sen omilla ehdoilla.
Esimerkkejä Augustino – luterilaisesta aikojen avaimesta
Väärien profeettojen perusvaroitus on ”Varokaa vääriä profeettoja!”. Samoin epäraamatullisten julistajien varoitus kuuluu ”Varokaa epäraamatullista opetusta!”. Raamatullisuus ja raamatunmukaisuus on kärsinyt inflaation hengellisessä termistössä. Mikä raamatullisuus? Ja minkä kirkon tai suunnan raamatullinen julistus? Jokaisella hengellisellä vaikuttajalla on oma käsityksenä raamatunmukaisuudesta – ja siten myös Jumalasta.
Lutherin raamatullisuus käsitti periaatteen, missä esimerkiksi roomalaiskirjettä tulkitaan kirjainsisäisesti eli vertaamalla kirjeen eri kohtia toisiinsa. Tämän lisäksi Luther tuki tekstejä henkilösisäisesti, vertaillen Paavalin kirjeitä toisiinsa. Kolmannella tasolla Luther vaikuttaa tulkinneen yksittäisiä raamatunkohtia myös ottaen laajasti koko Raamatun ilmoituksen asiasta huomioon, eli raamatunsisäisesti.
Liberaaliteologian ”raamatullisuus” perustuu historialliskriittiseen tutkimukseen, jonka lähtökohta ei kuitenkaan ole puolueeton. Perusasetelma nimittäin sulkee tutkimuksen ulkopuolelle Jumalan olemassaolon sekä ihmeet. Tältä pohjalta historialliskriittinen tulkinta etsii raamatunkirjoittajien historialliset taustatiedot ja soveltaa tekstiä silloiseen aikaan. Kaikki tulevaisuuteen suunnatut profetiat selitetään joko kulloisenkin raamatunkirjan syntyhetkellä tapahtuneiksi asioiksi taikka ennen kirjoittamista historiallisista tapahtumista tehdyiksi kuvauksiksi.
Lutherin käyttämä Raamatun tutkimisen periaate jossa sektoria asteittain suurennetaan on varmaankin toimiva. Luther teki suuren joukon raamatullisia löytyjä Pyhän Hengen opastaessa uskonpuhdistajaa
Nykyäänkin lähtö Raamatun ilmoitusten tulkitsemisessa on parhaimmillaan uskonpuhdistajan esimerkin mukainen. Lisänä tähän voisi huomauttaa, että Jeesuksen sanat evankeliumiteksteissä käyvät parhaiten kaikenlaisten Raamatun ympärillä tapahtuvien pohdiskelujen perustaksi. Tälle perustukselle on hyvä rakentaa kaikkea muuta Raamatusta saatavaa ilmoitusta.
Vääriä lähtökohtia Raamatun tutkimukselle on monia, mutta herätyskristillisissä piireissä eräs tällainen on yritys popularisoida raamatunkohtia vain ohikiitävää hetkeä tuijottaen. On muodostettava pitäviä ja kestäviä opetuksia ja näkemyksiä. Irtonaisella, heittelehtivällä raamatuntulkinnalla saadaan usein aikaan vain hämmennystä ja vääriä profetioita. Tästä on valitettavan lukuisia esimerkkejä: tuhatvuotisen valtakunnan olisi pitänyt alkaa jo moneen eri kertaan, jonkin tietyn valtion olisi pitänyt tuhoutua määräaikaan mennessä ja jopa uuden jääkauden alkaa.
Danielin kirjan kytkeytyminen Ilmestyskirjan kronologiaan
Jo vanhastaan on Vanhan Testamentin apokalyptisinta kirjaa Danielia verrattu ilmestyskirjaan. Selvää onkin, että Jumala haluaa ilmoittaa sanassaan lopun aikojen tapahtumia eri aikoina ja erilaisista näkökohdista
Eräs Danielin kirjan avainkohta on historian kulkua, valtakuntaa kuvaavat näyt.
Nebukadnessarin uni ja sen selitys on saanut monet raamatunselittäjät tekemään mitä ihmeellisimpiä sovellutuksia historiaan ja tulevaisuuteen.
Tämä Dan. 2. luvussa kerrottu Nebukadnessarin uni ja Danielin antama selitys siihen on jo historiassa täyttynyt tapahtumasarja. Valtakuntien sarja on Babylonia, Meedo-Persia, Kreikka ja Rooma. Kivilohkare on Jeesus ja syntynyt kristinusko (Jumalan iankaikkinen valtakunta).
Danielin näky neljästä pedosta (Dan. 7) on samankaltainen kuin Johanneksen ilmestyskirjan vastaavat näyt (Ilm. 12, 13 ja 17). Liberaaliteologia on halunnut nähdä neljä pedon tarkoittaneen Danielin kirjan kirjoittamishetkellä ja lähihistoriassa vallinneita hallitsijoita ja maita. Historialliskriittinen tutkimus pitää Danielin kirjan syntyaikana vuosia 167-163 eKr. (Smend, 180). Puukko esittää vuosia 165-164 (Puukko, 332).
Tosiasiassa Danielin kirja syntynyt 500-luvulla eKr. Baabel/Babyloniassa. Qumranin luolista on löydetty ainakin kahdeksan Danielin kirjaa sisältäviä osia.
On myös löydetty ns. ”florilegium”, jossa on lainauksia monista Vanhan Testamentin kirjoista. Näissä lainauksissa danielin kirjaa lainataan yhdessä Hesekielin ja Jesajan kirjan kanssa lähteenä. Mikäli Danielin kirja olisi kirjoitettu vain vuosikymmeniä aikaisemmin Qumranin veljeskunnan omia kirjoituksia, ei Danielin kirjaa olisi todennäköisesti rinnastettu muihin kanonisiin kirjoihin (Saarnivaara, 540).
Danielin näkyä neljästä pedosta voidaan lähteä purkamaan myös viimeisestä pedosta taaksepäin. Voimme todeta Danielin kuvaavan neljättä petoa, joka oli ”ylen hirmuinen” viimeisimpänä maailmanhistorian otuksena, koska kuvataan tuomiopäivän alkamista vielä pedon eläessä ”Minun sitä katsellessani valtaistuimet asetettiin … Oikeus istui tuomiolle ja kirjat avattiin” (Dan. 7:9-10).
Tässä täytyy olla kysymyksessä sama petovalta kuin esimerkiksi Hesekielin 38 ja 39 luvuissa ja ilmestyskirjan 17. luvun peto. Nämä ovat kaikki lopun aikojen ”viimeisten päivien” kuvausta.
Raamatun kuvauksia pedoista ja valtioista on aina ajateltava Israelista käsin. Mitkä hallitukset ja vallat ovat olleet Jerusalemista katsoen hyviä taikka pahoja. Daniel kirjoitti näkyjen kirjansa Baabelin vankeudessa, mutta siinäkin keskeisenä tapahtumien pisteenä on Kanaanin luvattu maa.
Danielin 7. luvun neljän pedon äärellä voimmekin kysyä, mitkä ovat olleet aikaisemmat kolme petoa, jos viimeisin nimetään Hesekielin valossa Googiksi pohjoisesta tulevaksi mahtivaltioksi liittolaisineen. Hitlerin Saksa kävisi hyvin edeltäneeksi pedoksi juutalaisten joukkosurmaajana. Mutta mikä historiassa taaksepäin mentäessä olisi ollut juutalaisittain pahuutta edustanut peto-valtio? Katolinen kirkko keskiajalla (voidaan pitää Rooman valtakunnan uusintanakin) vainosi nimenomaisesti juutalaisia kerettiläisinä. Näin olemme päässeet jo Danielin toiseen petoon saakka.
Danielin ensimmäinen peto olisi näin historiaa kuljettaessa takaperin tietysti Rooma. Daniel ilmoittaa neljän pedon näyssä aikoja Messiaasta eteenpäin, kuten 11. luvun kohdallakin ”Ja minä tulin opettamaan sinulle, mitä on tapahtuva sinun kansallesi päivien lopulla; sillä vielä tämäkin näky koskee niitä päiviä” (Dan. 10:14).
Danielin neljää petoa soveltaen historiaan saadaan seuraavanlaisia tulkintoja
”Ensimmänen oli kuin leijona, mutta sillä oli kotkan siivet. Minun sitä katsellessani reväistiin siltä siivet, ja ne nostettiin maasta pystyyn ja asetettiin kahdelle jalalle niin kuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän” (Dan. 7:4)
Rooma oli valloittajana rohkea ”leijona” ja sen jumalalliset keisarit ”kotkan siivet”. Roomalta ”reväistiin” 300-luvulla jKr. ‘’siivet, eli epäjumalien uskomukset lopetettiin ja kristinuskosta tuli virallinen valtiouskonto. Rooma v. 300-1300 asetettiin kristinuskon voimalla ”kahdelle jalalle ja sille annettiin ”ihmisen sydän”.
”Ja katso, oli toinen peto, joka oli karhun näköinen. Se nostettiin toiselle kyljellensä, ja sillä oli suussa kolme kylkiluuta, hammasten välissä; ja sille sanottiin näin : ”Nouse ja syö paljon lihaa”. (Dan. 7:5)
Katolilainen kirkko oli ”karhu” ja nukkui talviuntansa 300-1300-luvuilla. Ja unentokkuraisena se nostettiin toiselle kyljellensä”. Katolilainen kirkko kuitenkin heräsi 1300-luvulla täyteen petomaisuuteen ja ulkokohtainen julistus kolmiyhtenäisestä Jumalasta (Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä) onkin ”kolme kylkiluuta” karhupedon suussa, joilla se houkutteli ihmisiä lähemmäksi. Luut olivat ”hammasten välissä” , eli peto oli valmis raatelemaan. Ja katolilainen kirkko söikin ”paljon lihaa” varsinkin pimeimmällä keskiajalla. Jotkut raamatuntulkitsijat yhdistävät tämän pedon Neuvostoliittoon/Venäjään sattuvasti osuvan karhusymboliikan johdosta. Mutta samalla johdonmukaisuudella ensimmäinen peto pitäisi yhdistää suomeen valtiollisen tunnuksemme tähden (leijonalippu).
”Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli taas toinen peto, pantterin kaltainen ja sen selässä oli neljä linnun siipeä. Sillä oli neljä päätä ja sille annettiin valta” (Dan. 7:6)
Kolmas peto oli Natsi-Saksa ja ”pantteri” kuvastaa sen voimaa ja nopeutta valloittaa Eurooppaa (etenkin musta pantteri). Neljä siipeä kertovat toisen maailmansodan akselivaltioiden tehokkaasta lentoaseesta (Saksa, Italia, Japani ja Espanja, joka oli fasistinen vaikkakin sodan ulkopuolella (Espanjan sisällissodassa ilmavoimilla oli ratkaiseva osuus). Saksa kutsuikin itseään kolmanneksi valtakunnaksi ja tässä yhteydessä se sitä onkin. Kansallissosialismissa esiintyi myös kiliasmia. Hitlerin valtakunnan piti kestää tuhat vuotta ”arjalaista aikaa”.
”Ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea, ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui. Minun sitä katsellessani valtaistuimet asetettiin ja Vanhanikäinen istuutui” (Dan. 7:7-9)
Raamatullisesti voimme päätellä Israelin itsenäistymisestä 1948 ns. viikunapuun ihmeen tapahtuneen (Israel = viikunapuu, Matt. 24:32-35). Jerusalemin vapauduttua pakanain tallaamisesta 1967 toteutui toinen Jeesuksen antama merkki (Luuk. 21:24). Elämme tuota viimeisen sukupolven aikaa, jonka eläessä Jeesus tulee takaisin!
Danielin neljännen pedon kuvaus päättyy Ihmisen Pojan tulemiseen ja tuomiopäivään (Dan. 7:13-14). Neljännen pedon voimme päätellä vaikuttavan nyt maailmanpolitiikassa, taikka pedon muoto hahmottumassa parhaillaan viimeisen sukupolven eläessä maan päällä. Ymmärtääksemme Danielin näkyä neljännestä pedosta kannattaa sitä verrata toiseen Jumalan antamaan ilmoitukseen Ilmestyskirjan 17. luvussa. Saamme paikoilleen asetettua näkyjen yksityiskohdat ja lopun aikojen hiuksianostattava todellisuus paljastuu. Odotamme kuitenkin Jeesusta takaisin vapauttamaan omansa ja tuomion jälkeen tuomaan uudet taivaat ja uuden maan.
Peto ja sen selässä istuva portto
Ilmestyskirjan kuvaus pedosta ja sen selässä ratsastavasta portosta on vaikuttava. Näky on puettu täydelliseen symboliverhon suojaan säilymään vuosisatojen ja tuhansien ajan. Enkelin selitys 17. luvun pedosta ja portosta paljastaa salaisen ”kaavan” olemassaolon ”Tässä on ymmärrys, jossa viisaus on”. Tämän jälkeen enkeli antaa seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, joiden perusteella, mikäli ne oikein tulkitaan, saadaan selville pedon ”henkilöllisyys”.
Aikaisemmin käsittelimme Ilmestyskirjan sisältämää neljää kronologista esitystä maailmanhistoriasta hengelliseltä kannalta. Kronologia n:ro 3 käynnistyy 12. luvun tapahtumista, Jeesuksen syntymästä ja etenevä esitys päättyy 19. luvun ihanaan näkyyn Karitsan häistä (Ilm. 19:5-8). Ilmestyskirjan 19:11 näemme alkavan neljännen kronologian evankeliumin voittokulusta ja päättyvän iankaikkisiin asioihin Johanneksen ilmestyksen loppuun.
Ilmestyskirjan 17. luku liittyy ajan viimeisiin päiviin, eli viimeisen sukupolven aikaan ja näin ollen oman elämämme vuosiin. Näyn purkaminen alkaa tästä havainnosta, että Johannekselle näytettiin peto ja portto siinä tilassaan mikä niillä kerran tuli olemaan. Johannes näki parin vuosituhannen päähän tulevaisuuteen jolloin ”viikunapuun ihme” ja Pyhän kaupungin ennusmerkit ovat saaneet täyttymyksensä. Tästä todistaa myös Ilm. 17:14 kuvaus kuinka pedon päivät päättyivät Kristuksen tulemuksen tapahtumiin.
Johanneksen nähdessä pedon ja porton etukäteen – sellaisina kuin ne meidän päivinämme (viikunapuun ihmeen eli Israelin valtion aika) – on pedon historia kuvattuna päissä, joista sanotaan :”Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä viisi on kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun hän tulee, pitää hänen vähänaikaa pysymän” (17:9-10).
Israelin itsenäistymisestä (1948). ”viikunapuun ihmeestä” vuosituhannen loppuun on esiintynyt suuri ”helakanpunainen peto”, Neuvostoliitto. Se oli kiistatta toinen supervalloista maailmassa. Neuvostoliiton petomaisuudesta kristinuskoa ja juutalaisuutta kohtaan on paljon esimerkkejä.
Neuvostoliitto on ollut kuudes pedon pää ja ”viimeinen ei ole vielä tullut”. Tämä koski aikaa esimerkiksi vuosien 1948-67 välisenä jaksona (Israelin valtion muodostuminen ja Jerusalemin takaisinsaaminen), jolloin Danielin näkemä peto eli loistokkainta kauttaan ja kuudennen päänsä aikaa. Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuonna 1991 lähes verettömässä vallanvaihdossa ja syntyi Venäjä ”Seitsemäs pää”. Ilm. 17:11: ”Ja peto, joka on ollut ja jota enää ei ole, on itse kahdeksas, ja on yksin oista seitsemästä joka menee kadotukseen Tästä voisi päätellä, että Venäjän jälkeen esiintyy viimeisin ”petovaihe” kuitenkaan erottumatta varsinaisesti kahdeksanneksi pedon pääksi, vaan ilmeisesti tämä lopullinen muodonmuutos nousee Venäjän valtiollisesta olemuksesta (äärinationalismi, kommunismin uudelleentuleminen vai diktaattorin valtaannousu?).
Tässä moni lukija varmaankin jo menettää malttinsa, koska Raamatun profetioiden aukaisua tällä tavoin on harrastettu jo pitkään. Tässä esityksessä on kuitenkin uutena elementtinä Danielin ja Johanneksen näkyjen rinnakkaisuus ja harmonia, Ilmestyskirjan neljän kronologian ja historiallisten tosiseikkojen huomioon ottaminen. Tässä esitettävä tulkintamalli on Raamatun profetioiden kokonaisvaltaiseen yhteensovittamiseen perustuva ja nimenomaan raamatullisen millennialismin eli tuhatvuotisen valtakunnan toimessa avaimena.
Mikäli tulkitsemme Ilm. 17:sta pedon kuudennen pään Neuvostoliitoksi, niin aikaisempien päiden merkitys Israelista katsoen voisi olla seuraava historialliselta kannalta : 1) pää – Egypti, Israel orjuudessa, 2) pää =Baabel, Israel pakkosiirtolaisuudessa, 3) pää =Rooma, Israel miehitettynä ja Jerusalem hävitettiin, 4) pää =katolinen kirkko 1300-luvulta, juutalaisiin kohdistuneet vainot ja karkotukset 5)pää= Natsi-Saksa, juutalaisten joukkomurhaaminen keskitysleireissä, 6) pää – Neuvostoliitto, juutalaisvainoja, Israelin valtion vihollisuus arabimaiden ja terrorijärjestöjen kautta, 7) pää – Venäjä, Israelin vastaista politiikkaa juutalaisten vaikeus muuttaa pois Venäjältä, liittolaisuus arabien kanssa, 8)pää= Venäjän poliittinen muutos tavoittelemaan entistä suurvalta-asemaa ja hyökkäys Lähi-Itään, Goog ja sen liittolaisjoukot (Hes. 38-39)
Johannekselle enkeli ilmoittaa myös (Ilm.: 17:9) pedon päiden historiallisen ulottuvuuden (kuninkaat) lisäksi maantieteellisiä määreitä : ”Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta”. Koska pedon päät ovat sinänsä symbolista laatua, niin ”vuoret” eivät ole enää lisäsymboleja (symboleja ei missään muuallakaan selitetä toisilla symboleilla) vaan konkreettisia, maantieteellisiä vuoria.
Useimmat eksegeetit ja raamatunselittäjät näkevät seitsemän vuoren tarkoittavan Rooman kaupunkia ja valtakuntaa. Useat antiikin tekstit puhuvatkin Roomasta seitsemän kukkulan kaupunkina.
Saarnivaara erottaa toisistaan Dan. 7. luvun neljännen pedon ja Ilm. 17. helakanpunaisen pedon. Edellistä hän pitää Roomana ja siitä syntyneinä kymmenenä valtiona ja jälkimmäistä petoa Neuvostoliittona liittolaisineen. Lisäksi Saarnivaara tuo esille tulkinnan ” seitsemännestä historian kaudesta”, konstantinolaisesta kaudesta joka alkoi 313 jKr. ja päättyi 1917 kommunistisen Neuvostoliiton perustamiseen. Tänä aikana Euroopassa ei ollut kristinuskoa vastustaneita valtioita lukuunottamatta muhamettilaisia valloitusretkien jäljillä syntyneitä maita (Saarnivaara 1, 51-67).
Dispensationalistinen kiliasmi yleensä tulkitsee Ilm. 17. luvun pedon kymmenen sarvea siten, että Rooman ympärille muodostuu (esim. Euroopan alueelle) kymmenenvaltioliitto antikristuksen hallitsemaksi alueeksi. Tämän pedon valtakunnan ”päällä” (vrt. Ilm. 17:sta kuvaus) istuisi antikristuksen ohjailema superkirkko, uskontojen sekoittajana ja yhdistäjänä (Walvoord, 114, 182-184).
Mäkelä näkee mahdollisuuden, että Ilm. 17. pedon kuudes pää Rooma (Johanneksen aikana vaikuttanut) olisi edelleenkin vallassa, koska Eurooppa on vain jatkoa vanhalle Roomalle. Seitsemäs pää, eli kuningas olisi vielä edessäpäin. Mäkelän mielestä on vielä mahdollista kymmenvaltioliiton syntyä lopun ajassa (Mäkelä, 178-179).
Amerikkalainen saarnaaja ja kirjailija David Wilkerson on tulkinnut Ilm. 17 ja 18 porton Yhdysvalloiksi, jonka tuhoutuminen tapahtuisi Neuvostoliiton/Venäjän lähettäessä ydinohjuksia napamantereen ylitse. Hän näkee mahdollisuuden, että Ilm. 17. peto olisi Neuvostoliitto/Venäjä liittolaisineen ja Yhdysvallat porttona pedon selässä”(Wilkerson, 1-14).
Wilkersonin tulkinta on sikäli mielenkiintoinen, että se erottautuu yleisestä dispensationalistisesta näkemyksestä joka rajoittuu tavalla taikka toisella muinaisen ja tulevan Rooman valtakunnan ympärille. Wilkerson ei esitä tarkkoja yksityiskohtia esimerkiksi aikaisemmista Ilm. 17. pedon valheista. Joka tapauksessa hänen tulkintansa antaa Ilmestyskirjan pedosta kuvan meidän aikanamme vaikuttavana valtiomahtina, kuten kuvaus portosta osoittaa.
Tulkintaan ei tee säröjä Neuvostoliiton muuttuminen Venäjäksi, koska voimatasapaino edelleenkin maapallolla on ”kahden kauppaa” Venäjän heikentymisestä huolimatta. Vaikka Venäjän tavanomainen aseistus ja armeijan moraali on kärsinyt viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi niin todennäköisesti lähes koko valtava ydinaseiden iskuvoima on säilynyt riittävästi ydinohjuksia tuhoamaan esimerkiksi Amerikan Yhdysvaltojen suurimmat kaupungit ja strategiset kohteet, vaikka vain osa ohjuksista pääsisi torjuntajärjestelmien lävitse.
Venäjä julkaisi uuden sotilasoppinsa 1993. Venäläisten kenraalien mielestä oppi on laadittu suurvalta-Venäjän varten. Muutos agressiivisempaan puolustukseen on sisällytetty puolustusministeri Pavel Gratshovin antamaan linjapuheeseen: ”Venäjä varaa uudessa sotilasdoktriinissaan oikeuden käyttää eräissä tapauksissa ydinaseita ensin, vaikka oppi on päälinjoiltaan puolustuksellinen” (Helsingin Sanomat, 4.11.1993)
David Wilkerson on kuuluisan ”Risti ja linkkuveitsi” kirjan tekijä. Pastori Wilkerson on noussut mielenkiintoisten elämänvaiheittensa myötä laajasti tunnetuksi profetaalliseksi kirjailijaksi ja puhujaksi. Hän johtaa New Yorkissa suurta seurakuntaa ja hänen maatilallaan toimii evankeliointijärjestö maailmanlaajuisessa työssä.
Muutamat Wilkersonin julkaisemista profetioista vaikuttavat toteutuneen, joten hänen näkemyksensä Amerikan tuhosta saa valveutuneet kristityt ottamaan hänen sanansa vakavasti. Yhdessä Venäjän uuden sotilasdoktriinin kanssa Wilkersonin sanat jäävät varoituksen tavoin kaikumaan lopun aikojen illassa.
Syventäessämme David Wilkersonin tulkintaa Ilmestyskirjan pedosta ja portosta, niin voimme tehdä mielenkiintoisia löytöjä. Venäjän maantieteellistä profiilia kartalta tutkittaessa löytyy ‘’seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu” (Ilm. 17:9). Nämä vuoret taikka vuoristot ovat Venäjän ‘’selässä” pohjoispuolella : Ural, Byrranga, Viljuin, Verhojanski, Tserski, Kolyman ja Tsuktsien. Maapalloa katsottaessa suoraan Pohjoisnavan yläpuolelta vaikuttaakin todella, että Amerikka (Yhdysvallat ja Kanada) ”istuvat” Venäjän selässä napamantere satulanaan. Venäjän ja varsinkin Neuvostoliiton aikaisesta kartasta muodostuu lohikäärmettä muistuttava olio, jonka suu ja silmät katsovat suoraan Israeliin!
Aika hurja kuva maailman kartastosta muodostuu ja saattaa aluksi tuntua pelkältä hengelliseltä sciencefictiolta mutta kuitenkin siinä on kummallisesti kohdalleen meneviä asioita.
Enkelin antaessa Johannekselle erilaisia määreitä pedon historiasta näyn toteutumishetkellä (jonka voisimme olettaa olevan 1948 jälkeen, kuten jo edellä käsittelimme) saamme kokojoukon erilaisia yhteensopivia yksityiskohtia. Kuten jo luetellut vuoret/vuoristot ja historiaan vaipuneet kuninkaat / valtakunnat.
Pedon kymmenen sarvea mainitaan kuninkaaksi, jotka saavat valtaa pedon rinnalta joksikin ajaksi ”Ja ne kymmenen sarvea …ovat kymmenen kuningasta …saavat vallan niin kuin kuninkaat yhdeksi hetkeksi pedon kanssa” (Ilm. 17:12). Neuvostoliitolla oli ”kymmenen sarvea” . Puola, DDR, Tsekkoslovakia, Unkari, Romania, Jugoslavia, Bulgaria, Albania, Kuuba ja Kiina.
Danielin rinnakkainen näky (Dan 7. 7-8, 23-25) paljastaa tämän viimeisen pedon kymmenestä sarvesta (Itäblokin maat, sekä Kiina ja Kuuba) kolmen väistyvän erään pienen sarven edestä, josta kuitenkin tulee vaikuttava antikristillinen hahmo. Neuvostoliiton Itä-Euroopan puskurivaltioista kaatuivatkin ensimmäisinä Puola (solidaarisuusliike), DDR (Saksojen yhdistyminen ja maan johtaja Eris Honekerin pako) ja Tsekkoslovakia (hiljainen vallankumous kirjailija Vaclav Havelin johdolla).
Näin ollen se alussa vähäpätöinen sarvi, josta tuli antikristillinen ”joka herjaten puhui” (Dan. 7:8) vaikuttaja olisi näin nykyinen Saksa. Sodassa maan tasalle pommitettu Saksa oli todella vähäpätöinen, mutta nyt puolivuosisataa myöhemmin Euroopan vaikutusvaltaisin valtio. Edelleen rohkeasti tulkiten voisi arvella Venäjän ja sen vaikuttavimmaksi kasvaneen sarven, Saksan muodostavan (ehkä EU:n kanssa) lopun ajan viimeisimmän petoluomuksen joka kääntyy Israelia vastaan ja seuraa Jumalan väliintulo (Hes. 38-39 ja Ilm. 20:9).
David Wilkersonin tulkinnan pohjalta olemme paljastaneet ajassamme vaikuttavia raamatullisia ”petoja ja porttoja”. Seuraavassa tarkastelemme Wilkersonin sovellutusta Yhdysvalloista Ilmestyskirjan porttona.
Wilkerson kirjoittaa. ”Minä uskon, että tämän päivän Amerikka, sen turmeltunut yhteiskunta ja haureellinen kirkkojärjestelmä, on nykyaikainen Babylon. Mikään muu kansakunta maan päällä ei sovi Ilmestyskirjan 18. luvun kuvaukseen kuin Amerikka, maailman suurin huorintekijä kaikkien kansojen kauppiaiden kanssa. Kun Johannes sai tämän näyn, oli muinainen Babylon jo aikoja sitten tuhoutunut” (Wilkerson, 4).
Ilmestyskirjan 17:5 kertoo portosta : ”Ja hänen otsaansa oli kirjoitettu nimi, salaisuus : ”Suuri Babylon’, maan porttojen ja kauhistusten äiti’ ”.
Kirjassaan ”Pasuuna soi” Wilkerson mainitsee rock-musiikin, television, seksuaaliset vääristymät ja ulkojumalisuuden merkkeinä Amerikan porttoudesta hengellisessä mielessä. Tarkemmin ajatellen Amerikka on toiminut monenlaisten Raamatun kannalta paheiksi katsottavien asioiden luojana taikka voimakkaimpana levittäjänä.
Elokuvateollisuuden läpimurto 20. vuosisadalla toi tavallisen kansan ulottuville saman tragediajuonien arvomaailman, kuin oopperat ja näytelmät aiemmin yläluokalle. Kautta aikojen Raamatun arvomaailmalle vieraat ihmiset ovat viihdyttäneet itseään kuvitteellisilla kertomuksilla murhista, haureudesta ja unelmamaailmasta rikkaiden ja kuninkaallisten keskuudessa. Elokuvat ja myöhemmin televisio välittivät viihteen nimikkeellä kaikkea sitä, minkä Jumalan kymmenen käskyä kieltävät. Ja tämä omaksuttiin kansan syvien rivien moraaliin 1960-luvulla vapaiden seksuaalisten suhteiden, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen anarkismin myötä. Elämme tämän johdosta länsimaissa jo jälkikristillistä aikaa raamatullisten periaatteiden syrjäydyttyä.
Tosiasia on myös Wilkersonin näkemys rock-kulttuurin turmiollisesta vaikutuksesta nuorisoon. Rock-musiikin esittäjät elävät rajua ryyppäämisen ja huumesekoilun värittämää elämää ja useat kuuluisat esiintyjät ovat kuolleet nuorina. Itsetuhoinen elämäntyyli on musiikin välityksellä levinnyt ympäri maapallon.
Alkukotina sekä elokuvateollisuudelle, että rock-musiikille on toiminut juuri Amerikan Yhdysvallat. Yleismaailmallinen haureellinen, itsetuhoinen, väkivaltainen ja piittaamaton jumalattomuus on ennen kaikkea Amerikasta alkunsa saanutta sen nykyaikaisissa mediaan perustuvissa muodoissaan. Historia toistaa itseään, vanhoissa kulttuureissa vastaavia ilmiöitä on esiintynyt Sodoman ja Gomorran esimerkkiä unohtamatta.
Entinen Neuvostoliiton alue on ollut 1990-luvulla suuren lähetystyöaktiviteetin kohteena. Ateistinen järjestelmä kaatui ja esiin tuli aatteellisessa tyhjiössä elävä venäläinen kansa. Venäjä on näin ollut myös eräänlainen lähetystyön laboratorio, missä erilaisia työnäkyjä on voinut testata. Lähetystyötä entisen Neuvostoliiton alueella tehnyt suomalainen pappi Yrjö Niemi paheksuu materialismin, Hollywood-elokuvien ja tv-sarjojen samoin kuin lahkojen täyttävän nyt venäläisten arvomaailman. ”Herkin aika entisen Neuvostoliiton alueella alkaa olla ohi… Jumalan sana tai evankeliumi ei enää pääse uppoamaan samaan muokkaamattomaan kasvualustaan niin kuin vielä viisi vuotta sitten”, Niemi toteaa (Helsingin Sanomat 15.5.1997).
Yhdistyneet Kansakunnat tekee paljon hyviä ja tärkeitä asioita auttaessaan ihmisiä. Mutta YK:n Israelin vastaiset päätöslauselmat on kuitenkin raamatulliselta pohjalta katsoen arveluttavaa ja on tässä yhteydessä paljastamaan ”porton” olemusta. YK:n päämaja, kaikkien kansakuntien yhteinen foorumi sijaitsee Yhdysvalloissa New Yorkissa.
Yhdysvallat on maailmankaupan peruspilari siitä huolimatta vaikka Aasian markkinat saavatkin hallitsevaa asemaansa suurennettua vuosi vuodelta. Amerikan kauppapolitiikassa vaikuttaa taustalla sotilaallinen yhteistyö ja YK:n kautta voimaansaatettavat kauppapakotteet. Nämä Yhdysvaltojen ympäri maapalloa vaikuttavat taustatekijät pitävät maan edelleenkin maailmankaupan ohjailijana. Voimakasta kasvua elävä Etelä-Korea ja hiukan taantunut Japanin talousihme elävät täysin Yhdysvaltojen poliittisen ja sotilaallisen läsnäolon tukemina.
Uhkaavimpia tekijöitä maailmankaupassa Yhdysvaltojen kannalta oli Euroopan Unionin ja Venäjän markkinoiden yhdistyminen nykyistä lujemmin. Silloin tarvittaisiin vähemmän amerikkalaista pääomaa, kulutushyödykkeitä ja vaikutusvaltaa. Yhdysvalloista EU:n oma puolustusliitto ja mahdollinen kumppanuuden löytyminen Venäjän kanssa olisi pahin mahdollinen uhkakuva.
Danielin näky oinaasta ja kauriista
Danielin kirjassa neljä petoa käsittävän näyn jälkeen seuraa näky oinaasta ja kauriista. Enkeli Gabriel selittää Danielille unen merkityksen: kaksisarvinen oinas tarkoittaa Meedian ja Persian kuninkaita, kauris Jaavanin kuningasta Näky toteutuu lopun ajalla : ”Katso minä ilmoitan sinulle, mitä on tapahtuva viimeisenä vihan aikana; sillä lopun aikaa tämä tarkoittaa” (Dan. 8:19).
Historialliskriittinen raamatuntutkimus ei tietystikään halua nähdä tässäkään profetiassa mitään tulevaisuuden toteutuvaa. Puukko sanokin, että ”Lännestä tuleva kauris on tietysti Aleksanteri Suuri..pieni, alussa vähäpätöinen sarvi kuvaa tässäkin Antiokos Epifanesta” (Puukko, 328).
Saarnivaara myös sijoittaa Dan. 8. luvun Aleksanteri Suuren ja ”vähäpäätöisen sarven ”Antiokos Epifanekseen Puukon tavoin, huolimatta näyn toteutumisesta vasta ”viimeisenä vihan aikana” lopun ajalla (Saarnivaara 1, 16).
Haavisto näkee Dan. 8. luvussa muhamettilaisuuden valtaannousun kuvauksen ja pyhäkön paikan kukistamisen Kalliomoskeijan rakentamisella vuonna 657 (Haavisto, 218-219).
Väisänen on koonnut kirjaansa taulukon selvittämään lopun aikojen tapahtumajärjestyksiä. Hän rinnastaa Dan. 8. luvun Danielin 7. luvun kolmanteen petoon pantteriin, kuvapatsasnäyn (Dan. 2) vaskea käsittelevään osaan ja Ilmestyskirjan 17. luvun pedon viidenteen ”päähän” (Väisänen, 100).
Mikäli otamme todesta enkelin antaman aikamääreen (viimeisenä vihan aikana) niin löydämme oinaan ja kauriin omasta ajastamme. Oinas on aikamme Persia, eli Iran. Oinaan ensimmäinen sarvi puhkesi islamilaisten fundamentalistien kaapattua vallan Persian shaahilta Reza Pahlavilta 1970-luvulla. Tämä länsimainen shaahi takasi yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden edut Persianlahden alueella vallankumoukseen saakka. Shaahi on vieraillut myös Suomessa.
Iran taisteli Irakia vastaan lähes vuosikymmenen ”Minä näin oinaan puskevan länteen, pohjoiseen ja etelään päin” (Dan. 8:4). Iran ei puskenut kohti itää Pakistania taistellessaan kyllä muihin ilmansuuntiin Irakia vastaan (pohjoiseen sikäli, että sodan vastapuoli Irak oli Neuvostoliiton suosiossa).
Iran on kasvanut Lähi-Idän vaarallisimmaksi valtioksi. Saddam Husseinin johtama Irak on huomattavasti heikentynyt tekijä varsinkin 1990-luvulla käydyn Persianlahden sodan jälkeen, mikä alkoi Irakin miehitettyä Kuwaitin.
Yhdysvaltojen ulkoministeriön lausunnot nykyisestä Iranista ovat voimakkaita : ”Iran on maailman vaarallisin terrorismia tukeva valtio… Iran muodostaa ongelman koko maata hallitsevan ideologian vuoksi… Uskomme heidän valmistelevan ydinaseohjelmaa, joka on vielä aivan alkutekijöissään”. CIA:n mukaan Iranin ydinase valmistuisi vuosituhannen vaihteen tienoilla ja aikataulu nopeutuu mikäli Iran saa esim. entisistä neuvostotasavalloista apua hankkeeseensa. Yhdysvalloissa arvioidaan Iranin käyttävän huimat kaksi miljardia dollaria (vajaat 12 miljardia markkaa) asehankintoihinsa vuodessa (Helsingin Sanomat 27.3.1993).
Huhtikuussa 1997 Saksan korkein oikeus totesi Iranin hallituksen antaneen käskyn Berliinissä 1992 tapahtuneeseen veritekoon, jossa Irania vastustaneita kurdeja ammuttiin kuoliaiksi. Yhdysvaltojen väite Iranista terrorismin tukijana sai jälleen lisää näyttöä.
Raamatun lopun aikoja koskevat profetiat antavat viitteitä siitä, että Iran lähtee kerran kohti vihaamaansa juutalaisvaltiota Israelia (oinaan toisen sarven aika, Dan. 8:9 ). Iran joutuu tällöin kauriin hyökkäyksen kohteeksi ”ja katso, tuli kauris päivänlaskun puolelta, kulki koko maan ylitse eikä maata koskettanut’? (Dan. 8:5). Kuvaus sopii paremminkin länsimaiden suorittaman ilmahyökkäyksen kuvaukseksi, kuin jonkin muinaisen hevos- tai kameliarmeijan hyökkäämisen ennustukseksi.
Hesekielin temppeli – lopun aikojen kummajainen
Raamatun kirjojen pisin yhtäjaksoinen näky on kuvaus temppelistä ympäristöineen. Näky käsittää peräti kahdeksan lukua (Hes. 40-48) ja on herättänyt raamatuntutkijoissa/tulkitsijoissa monenlaisia mielipiteitä.
Uudessa Jerusalemissa ei kuitenkaan ole temppeliä ”Mutta temppeliä minä en siinä nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli” (Ilm. 21:22). Eikä Hesekielin temppeli ole kuitenkaan v. 516 eKr. vihitty ”toinen temppeli”.
Niinpä kiliastikot ovat sijoittaneet temppelin tuhatvuotiseen valtakuntaan. Vaikka Kristuksen uhri Golgatalla on lopettanut temppeliuhrit (Hebr. 10-18) eikä Jumalan valtakunnan perillisiä ole ainoastaan israelilaiset vaan kaikki seurakunnan uskovat jäsenet. Ei ole enää vanhan liiton aikuista erotusta lihallisen Israelin ja muiden välillä (Gal. 3:28). Scofieldin selitysraamattu näkee temppelin kirjaimellisesti tuhatvuotisen valtakunnan aikana toteutuvana.
Luther: ”Tätä Hesekielin temppelirakennusta ei ole käsitettävä ulkonaiseksi … uutisrakennukseksi, vaan niin kuin kirjan alussa olevat kerubivaunut, tämä sen lopussa oleva rakennuskaan ei ole muuta kuin Kristuksen valtakunta, pyhä kirkko eli kristikunta täällä maan päällä aina viimeiseen päivään asti” Luther ymmärsi, ettei Raamattu voi kääntyä itsensä vastaan ja sallia vanhan temppeliuhrauspalvelusten palaamista käytäntöön, koska Jeesuksen uhrikuolema ainutkertaisella uhrina riittää (Saarnivaara, 517).
Hesekielin temppelinäyssä ei missään kohdin viitata Herran ehtoolliseen, vaan pikemminkin tarkoin määriteltyyn uhrijärjestelmään, joka poikkeaa täysin Mooseksen antamasta. Ylipappia ei ole, eikä aaronilaista järjestelmää, vain Saadokin jälkeläiset pääsevät pyhäkköön.
Temppelin kuvauksissa kiinnittyy huomio ”ruhtinaaseen”, jolla vaikuttaa olevan korkeampi asema temppelissä kuin kenelläkään toisella. Ruhtinaalla on poikia, joten monet näkevät mahdottomana hänen tulkitsemistaan Kristukseksi (Hes. 36:16)(IRT, 5676).
Juutalaiset raamatunselittäjät ovat tulkinneet ruhtinaan messias-kuninkaaksi ja temppelin kerran konkreettisesti rakennettavaksi Jerusalemiin (Santala, 205).
Mikä tarkoitus Hesekielin laajalla ja seikkaperäisellä näyllä sitten on, jos siinä kuvattua temppeliä ei ole koskaan rakennettu eikä tulla rakentamaan?
Jeesus puhui itsestään temppelinä :”Hajottakaa maahan tämä temppeli, niin minä pystytän sen kolmessa päivässä’. Niin juutalaiset sanoivat: ‘Neljäkymmentä kuusi vuotta on tätä temppeliä rakennettu ja sinäkö pystytät sen kolmessa päivässä?: Mutta hän puhui ruumiinsa temppelistä” (Joh. 2:19-20).
Hesekielin temppelinäky on siis ymmärrettävä symboliseksi kuvaksi Jeesuksesta. Mutta millä tavoin?
Hesekielin näyn kaksi ensimmäistä lukua kertoo siitä, kuinka enkeli mittasi temppelirakennusta yhdessä profeetan kanssa. Pikkutarkasti mainitaan jokainen mitattu kyynärä – Hesekielin näky vaikuttaa jopa rakennuspiirustukselta kuvauksissaan. Sen eri piirteitä on saatettu osittain käyttää Serubbaabelin ja Herodeksen temppeleissä (IRT. 5675).
Mitattaessa Hesekielin temppeliä tarkoin enkelin ja Hesekielin mitoilla, kirjaten ylös kuljettu mittausreitti ja lisäten yhteen jokainen kyynärmitta saadaan tulokseksi 3800 kyynärää. Tämä on varsinaisen temppelin mittayksikköjen määrä ja erillinen alttari omine vihkimysmenoineen ja ymmärrettävä toisena asiakokonaisuutena.
On huomattava ensiksi enkelin käyttämä mitta ”mittaruoka, kuusikyynäräinen, kyynärään luettuna kyynärä ja kämmenleveys” Mittaruoko on siis yhteensä seitsemän kyynärää pitkä, koska kyynärään sisältyy kaksi vaaksaa ja vaaksaan kolme kämmenleveyttä. Yksi kyynärä on siis kuusi kämmenleveyttä. Ja enkelin kuusikyynäräinen mitta. Luettuna kuhunkin kyynärään yksi kämmenleveys lisää tekee siitä normaalia (hepr. ruokomitta-kuusi kyynärää) ruokomittaa suuremman, seitsemän kyynäräinen. Tämä on tärkeä huomio päätyäksemme oikeaan tulokseen. Enkeli mittaa myös eräässä kohden samaa aluetta uudestaan.
Juutalaisen ajanlaskun mukaan maailma on luotu lähes kuusituhatta vuotta sitten, vuonna 1997 juutalainen ajanlasku eli vuotta 5758 jälkeen maailman luomisen. Saman ajanlaskutavan mukaan Jeesus on syntynyt 3760 jml. (jälkeen maailman luomisen). Mikäli tulkitsimme Hesekielin temppelin 3800 vuosiksi (Messias-temppelin, eli Jeesuksen) ”rakentumiseksi” maailman luomisesta alkaen päätyisimme vuoteen 33/34 jkr. Tuona vuonna Saulus Tarsolainen kääntyi kristityksi kohdatessaan ylösnousseen Jeesuksen Damaskon tiellä.
Paavali oli viimeisimpänä kutsuttu apostoli ‘’seurakunnan pylväs”. Ikään kuin Messias-temppeli olisi tullut valmiiksi pakanain apostolin Paavalin kutsumuksen myötä. Ja tuohon vuoteen olisi Hesekielin näky vuosiksi tulkittaessa juuri 3800 vuotta luomisesta. Hengellisesti jokainen kristitty on osa tuota temppeliä, Kristuksen seurakuntaruumista.
Jeesuksen syntymän 3760 jml. ja Paavalin kääntymisen vuonna 3800 jml. väliin jää 40 vuotta – Jesajan kuvaaman kärsivän palvelijan. Messiaan Jeesuksen aika aina Paavalin kutsumukseen saakka. Luku 40 on Raamatun ilmoituksessa synninseurauksiin liittyvä tai synnin vastustamiseen esimerkiksi Jeesus paastosi ennen kiusausta 40 päivää ja yötä. Hesekiel kantoi Juudan heimon syntejä 40 päivää (Hes. 4:6).
Kantoiko Jeesus syntejämme 40 vuotta? Osa tästä messiaanisesta ajasta oli Jeesuksen elämää lihassa, osa läsnäoloa opetuslasten kanssa Paavalin uskoon tulemiseen saakka (ylösnousseen Jeesuksen ilmestymiset opetuslapsille).
40-lukuun liittyvästä symboliikasta vielä sattuva esimerkki. Israelin valtion täytti 40 vuotta v 1988, Juutalaisen ajanlaskun mukaan vuosiluku oli 5748 ja jos tästä vähennetään Hesekielin temppelin ilmoittama 1800, niin tulokseksi saadaan 1948 – Israelin valtion perustamisvuosi. Tämä muistuttaa meitä Jumalan tarkoista suunnitelmista valitun kansansa kohdalla.
Merkittävää on myös havaita, että ”oikein” tutkittaessa Hesekielin temppelinäky ja Danielin vuosiviikkonäkyä päästään samaan vuoteen 33/34 jKr. Vaikka kaksi profeettaa kertovat Messiaasta Jeesuksesta Israelin pelastajana. Häntä ei otettu vastaan.
Tutkiessamme edelleen Hesekielin näkyä tästä messias-temppeli näkökulmasta löydämme lisää todisteita.
Ruhtinas saa tehtäväkseen uhritoimituksen suorittamisen : ”Ensimmäisessä kuussa, kuukauden neljäntenätoista päivänä, on teillä pääsiäinen. Se on seitsenpäiväinen juhla. Syötäköön silloin happamatonta leipää. Siinä päivänä uhratkoon ruhtinas omasta puolestansa ja maan kaiken kansan puolesta mullikan syntiuhriksi” (Hes. 45:21-22).
Jeesus ristiinnaulittiin nisankuun (ensimmäinen kuukausi juutalaisessa uskonnollisessa kalenterissa) 13. päivänä vuonna 30 jKr. Hän on tuo syntiuhrimullikka, meidän edestämme annettu. Ruhtinas uhrasi itsensäkin edestä, Jeesus oli synnitön mutta ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tunsimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2. Kor. 5:21).
Juutalaiset raamatunselittäjät pitävät ruhtinasta Messiaana – eikö kukaan ole kertonut heille kuinka päivämäärän tarkkuudella Jeesus Messias on jo suorittanut kertakaikkisen uhrin Israelin edestä ? Hesekielin näyn kanssa samoihin vuosiin päätyvä Danielin vuosiviikkoprofetiakin todistaa : ‘’synti sinetillä lukitaan, ja pahat teot sovitetaan ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan” (Dan. 9:24).
Hesekielin näyn ruhtinaasta Herra sanoo. ”Jos ruhtinas (Jeesus) antaa jollekin pojistansa (-opetuslapset, apostolit) lahjan, on se tämän perintöosa” (Hes. 45:16). Jeesus antoikin Pietarille lahjan hallita Taivaan valtakunnan avaimia ja olla seurakunnalle ”kalliona”. Paavali sai lahjakseen taidot tavoittaa pakanat tehden heidät ”ruhtinaan” omiksi. Nämä ”ruhtinaan pojille” (Jeesuksen opetuslapsille) annetut lahjat ovat pysyvät heidän perintöosanaan Hesekielin mukaan.
Ruhtinaan palvelijoiden (meidän tavallisten uskovien) saamat lahjat pysyvät meillä ainoastaan Herran tulemukseen saakka: ”Mutta jos hän antaa lahjan perintöosastaan jollekin palvelijoistansa (uskoville). olkoon se tämän omana vapautusvuoteen (Jeesuksen tulemukseen) saakka, mutta sitten tulkoon takaisin ruhtinaalle (Jeesukselle). Nämä lahjat ovat Pyhän Hengen antamia armolahjoja. Kristitty voi saada jonkin tai jotakin armolahjoja, mutta ne lakkaavat olemasta omaisuuttamme Herran tullessa. Iankaikkisuudessa ei tarvita armolahjoja ja toisaalta jo tuomiopäivänä kaikki ovat armolahjattomia silkan armon edessä. Uskovalle ei lueta tuomiota Jeesuksen sovitustyön johdosta.
Elämän veden virrasta Hesekiel puhuu samoin kuin Johannes Ilmestyskirjassa virran varrella ‘‘kasvaa kaikkinaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lakaistu lehdet eivät lopu hedelmät: joka kuukausi ne kantavat tuoreet hedelmät. sillä niitten lehdet parantavaiset (Hes. 47:12).
Ilmestyskirja : ”Ja hän näytti minulle elämän veden virran, joka kirkkaana kuin kristalli juoksi Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta (Hesekielin temppeli symbolisena merkityksenä. Ilm. 21:22 mainitsee Kaikkivaltiaan ja Karitsan uuden Jerusalemin temppelinä). Keskellä sen katua ja virran molemmilla puolilla oli elämän puu joka kantoi kahdettoista hedelmät, antaen joka kuukausi hedelmänä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi” (Ilm. 22:1-2).
Hesekielin ja ilmestyskirjan kuvaukset vakuuttavat myös siitä, että on kysymys iankaikkisuudesta, eikä kiliastisesta ”ohimenevästä” tuhatvuotisesta valtakunnasta.
Mooseksesta Jeesukseen
Rovasti Risto Santala esittää Mooseksen ja Jeesuksen yhtäläisyyksiä kristillisen kirjallisuuden pohjalta: ”Kun Mooses syntyi, vainottiin vastasyntyneitä poikalapsia – myös Jeesuksen syntymän jälkeen kuului Beetlehemissä lasten itku. Mooses toimi 40 vuotta Midianin erämaassa paimenena – myös Jeesus esittäytyi hyvänä paimenena, joka etsii kadonneita lampaita … Mooses saapui Egyptiin vapauttaakseen veljensä orjuudesta – Jeesus tuli lunastamaan meidät synnin ikeestä” (Santala 2. 66).
Lisäksi Santala vertailee Mooseksen johtajuutta Jeesuksen kulkemiseen opetuslastensa edellä, Mooses antoi lainlaulut Ja Jeesus rakkauden kaksoiskäskyn sekä ennen kaikkea uuden liiton veressään. Mooses toimi tuomarina, Jeesus on tulossa tuomitsemaan koko maailman. Mooses rukoili myös vastustajiensa puolesta (Mirjamin ja kultaisen vasikan palvontaan langenneen kansan), samoin Jeesus teki sanoen :”rukoilkaa niiden puolesta jotka teitä vainoavat”. Mooseksesta sanotaan, että hän oli nöyrä mies, samoin oli Jeesus maanpäällä vaeltaessaan ”hiljainen ja nöyrä” (Santala 2. 66).
Jeesus on Mooseksen kaltainen profeetta : ”Herra, sinun Jumalasi herättää sinulle profeetan minun kaltaiseni, häntä kuulkaa” (5. Moos. 18:15). Seuraavassa Mooseksen ja Jeesuksen tehtävien vertailua.
Mooses: syntyi ja eli lapsuutensa Egyptissä, asui Midianissa tuntemattomana, kunnes sai Jumalalta kutsun tehtäväänsä, välimies Israelin kansan ja Jumalan välillä. Teurastetun karitsan verellä sively pelasti israelilaiset esikoisten surmalta, pääsiäisen asettaminen.
Jeesus: joutui pienenä lapsena pakolaiseksi Egyptiin, varttui Nasaretissa ”tuntemattomana”, kunnes asettui messiaaniseen tehtäväänsä Jumalan Poikana, Uuden liiton välimies (Hebr. 12:24). Jeesus täytti Mooseksen lain esikuvan pääsiäislampaasta ollen itse virheetön ja teurastettu ”pääsiäislammas” Golgatan ristinpuulla (jokainen joka uskossa ottaa Jeesuksen verellä ‘’sielunsa ovenpielien” sivelyn, pelastuu).
Herra ilmestyi Siinailla, Mooses vuorella 40 vuorokautta
Jeesuksen kasteessa ilmestyi Isä (ääni taivaasta) ja Pyhä Henki (kyyhkynen), Jeesus erämaassa 40 vuorokautta ennen kiusausta.
Mooseksen laki, papit jumalanpalvelus ja ilmestysmaja
= Uusi liitto ja laki, uskovien yleinen pappeus, Pyhä Henki vuodatettiin ilmestysten antajaksi.
Egyptistä päässyt sukupolvi ei päässyt Luvattuun maahan.
= Jeesuksen aikainen sukupolvi ei nähnyt luvattua Messiaan valtakuntaa.
40 vuotta erämaavaellusta ennen Luvattuun maahan pääsemistä.
= Ainakin 2000 vuotta ”erämaavaellusta” ennen Jeesuksen tulemusta ja iankaikkisuutta.
Meriban vesi-ihme
= Jeesus elävä vesi ja Kristus kallio
Mooses näki luvatun maan toiselta puolen Jordanin saapumatta itse sinne.
= Jeesus näki evankeliumin leviämisen ”toiselta puolen”, eli taivaasta, vasta maanpäällisen elämänsä jälkeen.
Mooseksen hautauksesta huolehti Jumala enkeliensä kautta.
= Jeesuksen haudasta ylösnousemisessa enkeleitä mukana, hauta jäi tyhjäksi.
Mooses juutalaisuuden keskeisin henkilö (Daavid esimerkillinen jumalanpalvelija ja juutalainen).
= Jeesus kristinuskon keskipiste (Paavali esimerkillinen Jeesuksen seuraaja ja kristitty).
Mooses ennusti kaltaisestaan profeetasta, jota on kuunneltava.
= Jeesus sanoo: ”Jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut” (Joh. 5:46).
Mooseksen profeetallinen virsi (5. Moos. 32) kertoo Israelin hengellisistä vaiheista ja Jumalan huolenpidosta kansaansa kohtaan.
= Jeesuksen esirukous (Joh. 17) kertoo Hänen elämäntehtävästään ja kirkastumisestaan uskovissa. Jeesus rukoilee seuraajilleen varjelusta pahasta ja uskovien yhteyden säilymistä.
GENESIS (1. Moos kirja) tarkoittaa ”alkua ja syntyperää”. Tähän kirjaan sisältyy ihmiskunnan alkuun liittyviä tapahtumia: luomiskertomus, vedenpaisumus, ja kertomuksia Israelin patriarkoista aina Jaakobiin saakka.
Uuden liiton ”genesis” oli Jeesuksen syntymä. Opetuslapsista tuli ”ensimmäisiä ihmisiä” uudessa maailmanjärjestyksessä. Apostolit ovat Uuden testamentin ”patriarkkoja” ja pyhä kansa (uskovat liittyvät hengellisesti Israelin kansaan)
EXODUS (2. Moos kirja) merkitsee ”ulosmenoa” ja se kertoo Mooseksen tehtävästä vapauttaa Israelin valittu kansa Egyptin orjuudesta ja johdattaa kohti Luvattua maata.
Jeesuksen lunastusveri ihmisen sydämen ”ovenpäällisessä ja molemmissa pihtipielissä” (2. Moos. 12:22) pelastaa iankaikkisesta kuolemasta. Jeesus johtaa julistuksellaan ihmiset ulos synninorjuuden ”Egyptistä” kohti ”luvattua maata” eli taivaan valtakuntaa.
LEVITICUS (3. Moos.) on ”leeviläinen” (hebr. lewi, yhdistyminen, liittyminen). Kirjan keskeisimmät asiat, uhriin perustuvat jumalayhteys ja tämän ehtona oleva pyhitys paljastava salattua Jumalaa Israelille. Aaron toimii ylimmäisenä pappina, juhla-ajat ja tavat asetetaan.
Jeesuksen opetus pelastuksesta ja pyhityksestä sisältyy Hänen saarnoihinsa Uudessa testamentissa ja esikuvalliset kertomukset taivaan valtakunnasta ja sinne pääsemisestä. Jeesus on taivaassa ”ylimmäisenä pappina” uhraten rukouksia meidän edessämme (Hebr. 4:14-18). Jeesus asetti kasteen ja ehtoollisen sakramentit.
NUMERI (4. Moos.) tarkoittaa ”luvut, lukumäärän kirja, laskeminen”. Tässä kirjassa kerrotaan kahdesta eri väenlaskusta, ennen ja jälkeen erämaavaelluksen. Herra ilmestyy kirkkaudesta kansalleen, mutta kuitenkin epäjumalat ja luopumus koskettaa Israelia erämaavaelluksella.
Tuomiopäivänä on kahdenlaisia ”väenlaskua”, pelastettujen ja kadotettujen. Tutkitaan mitä ”erämaavaelluksen” aikana ihminen on tehnyt, hyvää tai pahaa. Uskovien, ja Sanan (Pyhän Hengen vaikutuskanavia) kautta Jumalan rakennuksena ja Kristuksen ruumiin jäseninä). Epäjumalien palveleminen maailmassa, myös uskovien keskuudessa johtaa siihen että vain ”uusi sukupolvi” eli uskovat pääsevät perille Jumalan valtakuntaan.
DEUTERONOMIUM (5. Moos) merkitys on ”toinen laki, lain kaksoiskappale, lain jäljennös (hepr, mishne hattora), 5. Moos. hebrealainen nimi merkitsee ‘’sanat”. Mooses puhuu Israelille Siinailla annetun lain sanoja kerraten ja ennustaa kansan joutuvan kerran lähtemään Luvatusta maasta, jonne he olivat vasta menossa ensimmäistä kertaa. Viiden Mooseksen kirja on merkitykseltään hengellisin ja yhdistää kokonaisuudeksi viisi Mooseksen kirjaa käsittävän sarjan (Pentateukin).
Jeesus teki itsensä kautta lain täytetyksi ja samalla Mooseksen lain merkitys päättyi (laki tulevaisen varjokuvana). Mooseksen profetiat Israelin kohtalosta verrannollisia Jeesuksen puheisiin Hänen takaisin tulemisestaan ja siihen liittyvästä. Mooses profetoi ”kaltaisena profeetan”, Jeesuksen ensimmäisestä tulemisesta. Jeesus kertoi toisesta tulemuksestaan kunniassa ja kirkkaudessaan myös.
Vertauskuvallisesti Mooseksen kirjoista voidaan hahmottaa myös kristinuskon hetkiä:
GENESIS, Jeesuksen syntymä ja elämä Vapahtajana (vrt. Joosef kansansa pelastus
EXODUS, kristittyjen ”ulosmeno” juutalaisuudesta ja pakanuudesta.
LEVITICUS, kirkon synty ja evankeliumin leviäminen maailmaan,
NUMERI, kristikunnan erämaavaellus (vrt. kirkon vaiheet historiassa),
DEUTORONOMIUM, Jumalan iankaikkinen valtakunta
Tämänkaltaisista tulkinnoista voidaan olla monta mieltä, mutta niihin oikein suhtauduttaessa ne osoittavat Raamatun käyttöarvoa. Erilaisia Raamatun sisäisiä ‘’sattumia” on hyvin paljon alkaen hepreankielisestä alkutekstistä johon kätkeytyy runollisia ja numeerisia arvoja, salaperäisiäkin arvoituksia. Vanhan ja Uuden Testamentin välinen kristologinen silta on monimuotoinen suorista tekstilainauksista mitä monimutkaisimpiin symbolisiin käsitteisiin saakka. Jumalan sana on rikasta ja tarjoaa varmasti jokaiselle sitä tutkivalle hyvin paljon.
Minkään yhden taikka muutamienkaan raamatunkohtien varaan ei ole hyvä rakentaa mitään ‘’salaista oppia”, vaikka löydöt olisivat sinänsä kuinka kiehtovia tahansa. Raamattu todistaa itsestään ja on otettava kokonaisuus huomioon tehtäessä johtopäätöksiä Sanan äärellä. Ja kuitenkin Raamatun rikkautta on juuri se, että yksi ainoa kohta, yksittäinen sanakin, sisältää tietoa jota ei näytä löytyvän mistään muualta Pyhän kirjan sivuilta. Pyhän Hengen tärkein ”työkalu” on kirjoitettu Sana ja Hän ainoastaan voi neuvoa meitä Hengessä ja totuudessa löytämään viisauden Raamatun tekstistä
Rakkausruno keskellä Raamattua
Korkea Veisu nimitys tulee Lutherilta. Oikeammin kauniita rakkausrunoja sisältävän kirjan nimi olisi Laulujen Laulu (hebr. sir hassirim).
Korkean Veisuun asema juutalaisuudessa on jo kauan ymmärretty allegorisesti tarkoittavan Jumalan ja Israelin suhdetta ”rakkaussuhdetta”. Myöhemmin kristillisellä ajalla etenkin Origenes (n. 185-254) toi esille tulkinnan Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta. Mikäli tämä runokirja olisi ollut vain maallisia rakkaudenosoituksia käsittelevä kirja, ei sen paikka olisi kanonisissa kirjoissa (Saarnivaara 3, 455-459).
Juutalaiset ottavat Korkean Veisuun esille pääsiäisenä yhtenä viidestä ”juhlakääröstä’ (Ruut helluntaina, Valitusvirret aabkuun 9. päivä, Saarnaaja lehtimajanjuhlana ja Ester puurim-juhlan yhteydessä).
Tutkiessamme vertauskuvallisesti Korkea Veisuuta voinemme antaa seuraavanlaisia määritteitä: ylkä on Jeesus, morsian on Israel, Jerusalemin tyttäret maita ja kansoja. Pieni sisko (Kork.v. 8:8) voidaan tulkita kristilliseksi seurakunnaksi tekstiyhteyden ja tulkintatapaamme johdosta.
Suomen maailman luterilaisimpana maana (joskaan ei välttämättä hengellisimpänä) voitaisiin lippumme perusteella asettaa ajatuksissa Israelin rinnalle. Molempien maiden sinivalkoiset liput kertovat symbolein jotakin: Israelin lippu Daavidin tähtineen on ikään kuin vanha liitto ja Suomi siniristeineen uusi liitto. Näin voisimme asettaa itsemme hetkeksi ”pienen siskon” rooliin lukiessamme Korkea Veisuun salaperäistä rakkausrunoa.
Morsian puhuu rakkaudestaan 1:3 ”vuodatettu öljy on sinun nimesi”. Kristus merkitsee voideltua. Vanhan Testamentin aikoina hengelliseen virkaan (myös kuninkaan virkaan) asetettiin vuodattamalla pyhää öljyä pään päälle. Tämä kuvaa Pyhän Hengen vuodatusta ja varustusta, jotka voitelussa välittyvät pyhän viran halujaan (IRT, 3533).
Morsian (Israel puhuu rakkaudestaan yljälle, jonka nimi on ”vuodatettu öljy” eli Kristus/Messias Jeesus.
Morsian : ”Minä olen musta, mutta ihana … älkää katsoko sitä, että minä olen musta, päivän paahtama” (1:8). Juudan heimolaisia on mainittu joissakin yhteyksissä tummemmiksi kuin muita Israelin sukukuntia, mutta tässä yhteydessä myöskin päivänpaahteella on osuutensa.
”Äitini pojat vihastuivat minuun, panivat minut viinitarhain vartijaksi – omaa viinitarhaani en vartioinut (1:6). Tämän voisi ymmärtää historialliseksi katsaukseksi morsiamen (Israelin) historiassa, kun ”äidin pojat” eli Joosefin veljekset myivät tämän orjaksi Egyptiin ja tätä kautta Israel joutuu myöhemmin orjuuteen.
Morsian jatkaa ”Sano minulle sinä, jota sieluni rakastaa… Miksi minä hunnutettuna joutuisin sinun toveriesi lauman luo! ”(1:7). Israel on tänäkin päivänä ikään kuin ”hunnun takana”, eikä ymmärretä Jeesusta Messiaakseen.
Ylkä vastaa : ”Jos et sitä tiedä, sinä naisista kaunein, käy lammasten jälkiä” (1:8). Tämä ”kristillinen neuvo” johdattaisi morsiamen seuraamaan Jeesuksen omia, kristittyjä eli ”lampaita”.
Korkea Veisuun ensimmäinen luku jatkuu yljän ja morsiamen vuoropuheluna ylistäen rakkauden suloisuutta.
Toinen luku näyttäisi käsittelevän tulkintamallissamme Israelin tuloa Luvattuun maahan, koska ensimmäisessä luvussa morsian ei vartioinut omia viinitarhojaan (vaan Egyptin). Toisessa luvussa morsian kuvaa: ”Minä olen Saaronin kukkanen, laaksojen lilja”. Ylkä vastaa : ”Niin kuin lilja orjantappurain keskellä” (2:1-2). Israelin asemaa ympäröivien maiden keskellä kuvaavat myös profeetat muualla Raamatussa.
Morsian yljästään: ”Niin kuin omenapuu metsäpuitten keskellä” (2:3). Jeesus on hedelmäpuu elämäksi ihmisille verrattuna tavallisiin metsänpuihin (myös totinen viinipuu, Joh. 15:1).
Morsian varoittelee ”Jerusalemin tyttäriä” herättelemästä rakkauttaan liian aikaisin, ennen kuin se itse haluaa (2:7). varoitus toistuu myöhemmin runoissa Jerusalemin tyttäret mainitaan muutamaan kertaan vannottamisien yhteydessä. Morsiamen varoitus liian aikaisesta rakkaudesta on tietysti varoitusta väärien messiaiden puoleen kääntymisestä, jotta Israelille on ollut tarjolla
Jeesus Messiaan julistus omalle kansalleen oli kuin Hän olisi ”katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista” yrittänyt saada yhteyttä omiinsa. Ylkä kehottaa morsiantaan: ”Nouse, armaani, sinä kaunokaiseni, ja tule. Sillä talvi (vanha liitto) on väistynyt…Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut” (2:9-12). Talvi voisi viitata myös aikaan kirjaprofeettojen (VT:n viimeisin kirja, Malakia n. 400-luvulla eKr. ja Jeesuksen Messiaan syntymisen välillä, koska Jumalan suora ilmoitus oli Israelin kannalta ”poikki” tänä aikana.
”Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut (fariseukset ja kirjanoppineet), .jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa” (2:15). Jeesuksen vertaus kelvottomista viinitarhureista sopisi lukea tämän rinnalla (Matt. 21:33-41).
Kolmas luku kertoo Israelin voimakkaasta messias-kuumeesta jota elettiin juuri ennen Jeesuksen syntymää ja valitettavasti vielä tämän jälkeenkin. Israel ei ottanut Messiaastaan vastaan – vain jotkut harvat, kunnes apostolien toiminta levitti ilosanomaa kaikkialle.
Morsian (Israel) etsii Messiaastaan ”Minä etsin, mutta en löytänyt häntä” (3:1). Morsian löytää yljän, seuraa hääkulkue ja ”katsokaa kuningas Salomoa (Jeesusta), katsokaa kruunua (orjantappurakruunua), jolla hänen äitinsä(oma sukunsa Israel halusi ristiinnaulittavaksi) hänet kruunasi hänen hääpäivänänsä (Golgatan veren kautta pääsy Karitsan häihin). hänen sydämensä ilonpäivänä (kolmantena päivänä, pääsiäisenä ilonpäivä, juuri Korkea Veisuuta luetaan pääsiäisenä synagogissa).
Tulkitessamme allegorisesti Korkea Veisuuta neljäs luku olisi ylistystä ylösnousseen Jeesuksen ja morsiamen välillä.
Viides luku kertoo kauniisti Israelin hengellisestä tilasta todellisen ylkänsä Messiaan Jeesuksen kutsuessa omiansa: ”Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni. Sillä pääni on kastetta täynnä, kiharani yön pisaroita” (5:2). Morsian avasi liian myöhään ovensa, ylkä oli kadonnut, mennyt ”Minä avasin rakkaalleni, mutta rakkaani oli kadonnut. Hänen puhuessaan (Jeesuksen saarnatessa) oli sieluni vallannut hämmennys (Israel ei kuunnellut Jeesusta)” (5:4-6).
Morsian (Israel joutui kokemaan 40 vuotta Jeesuksen maanpäällisen elämän jälkeen v. 70 Jerusalemin hävityksen: ”Kohtasivat minut vartijat, jotka kaupunkia kiertävät (roomalaiset), he löivät minua ja haavoittivat minut (Jerusalemin piiritys ja tuho); päällysharson riistivät yltäni muurien vartijan (juutalaisten karkotus Palestiinasta)” (5:7). Israelin kansa joutui olemaan lähes pari vuosituhatta pois omasta maastansa.
Morsian sanoo yljästä ”Minun rakkaani on valkoinen ja punainen” (5:10). Ilmestyskirjassa Jeesusta kuvataan valkoisella hevosella ratsastavaksi, jonka valkoinen vaippa on vereen kastettu (Ilm. 19:11-16).
Kuudennen luvun alku viittaa Jeesuksen taivaaseen astumiseen: ”Minne on mennyt rakkaasi, sinä naisista kaunein? Kunne on kääntynyt rakkaasi? Etsikäämme häntä yhdessä”. Morsian vastaa ilmeisesti Jerusalemin tyttärien esittämään kysymykseen: ”Rakkaani on mennyt yrttitarhaansa, balsamilavojen luo, paimentamaan yrttitarhoissa ja liljoja poimimaan” (6:1-2).
Yljän ylistettyä morsiantaan, seuraa tulkintamallimme mukaan lupaus yljän ja morsiamen tulevasta onnesta, eli Jeesuksen paluusta. ”Viini joka helposti valahtaa rakkaaseeni ja kostuttaa nukkuvien huulet” (7:9) muistuttakoon meitä ehtoollisesta ja Jeesuksen veren ”viinin” herättävästä ja pelastavasta vaikutuksesta syntiunta nukkuvien huulille. Täytyy muistaa, että ehtoolliselle ei mennä saamaan syntejä anteeksi, vaan niitä täytyy pyytää ehtoollista ennen Herralta ja mahdollisesti lähimmäisiltäänkin. Ehtoollinen on yhteys- ja muistoateria Jeesuksen seurassa.
Alussa mainitsemamme ”pieni usko” on merkittävä 8. luvun kuvauksessa: ”Meillä on pieni sisko, jolla ei vielä ole rintoja (ei ole valmis avioon). Mitä teemme siskollemme (kristikunnalle, vaikka Suomessa) sinä päivänä, jona häntä kysytään? Jos hän on muuri, rakennamme sille hopeasta harjan; jos hän on ovi, sen setrilaudalla suljemme” (8:5-9). Morsian ja ylkä pitävät huolta pienestä siskostaan, joka sanookin itse: ”Minä olen muuri, ja rintani ovat kuin tornit; vaan nyt olen hänen silmissään niin kuin antautuvainen” (8:10).
Herran Jeesuksen tulemusta odottava huuto päättää Korkea Veisuun ”Riennä, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura balsamivuorille”.
Meillä on oikeus tälläkin tavoin suhtautua Raamatun sanaan. Sanan rikas anti pitää sisällään samanaikaisesti niin suoria kuin allegorisia totuuksia Raamatun päähenkilöstä – Jeesuksesta. Tässä tutkinnassa Suomen hengellisen merkityksen mukaan ottaminen antakoon toivoa kansamme paremmasta tulevaisuudesta Jumalan suunnitelmissa.
5.luku
EMME SAA VAIETA TOTUUDESTA – JEESUS TULEE TAKAISIN!
Suomalaista herätyskristillisyyttä
Suomen luterilaista kirkkoa ja sen julistusta tarkkaillessa ei aina jaksa uskoa, että kirkkomme on herätyksien kirkko. Sinänsä uskonpuhdistajan nimeä kantava kirkko on perustuksiltaan julistus- ja herätyskeskeinen mitä Martin Lutherin persoonaan tulee. Luther korosti uskoa ja heräämistä hengelliseen todellisuuteen, armoon ja armossa pyhittäytymiseen. Lahjavanhurskaus eli vanhurskaaksi lukeminen ilman tekoja on luterilainen kirkon raamatullinen perusta. Tosin tämäkin oppikohta on ainakin osittain vaakalaudalla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hyväksyttyä keväällä 1998 luterilais-katolilaisen asiakirjan yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Roomalaiskatolilainen teologia ei ole juurikaan muuttunut, vaan se perustuu mitä suuressa määrin edelleen vastauskonpuhdistuksen hengessä pidettyyn Treonton konsiiliin v. 1545-65 (Concordia-lehti, IV 1997, s.3-8).
Uskonpuhdistuksen isä Suomessa oli Mikael Agricola joka opiskeli Lutherin johdolla Wittenbergissä uusia ajatuksia. Ensimmäinen uskonpuhdistuksen aatteita Suomessa levittänyt oli kuitenkin Pietari Särkilahti (kuoli 1529).
Uskonpuhdistus vaikutti sekä Suomessa että Ruotsissa vuolaan virran tavoin häivyttäen keskiaikaisen katolilaisuuden mennessään. Luonnollisestakin vedestä sanotaan, että se seistessään pilaantuu, niin myös luterilainen reformaatio jähmettyi paikoilleen ns. luterilaiseksi ortodoksian kaudeksi 1600-luvulla.
Pietismi ja valituksen aika toivat Suomeen hengellisesti vapaampia aikoja ja voimakkaat herätykset koskettivat kansan kaikkia kerroksia. Herännäisyys eli körttiläisyys sai alkunsa suorastaan Pyhän Hengen toiminnasta, kun heinätöissä ollut väki kaatui Telppäs-niityllä Pohjois-Savossa ja koki taivaallisia ilmestyksiä (kiistelty ns. Toronto-ilmiö vuosina muistuttaa jossakin määrin herännäisyyden alkuaikoja). Evankeelisen liikeen ja rukoilevaisuuden anti kirkolle on ollut myös mittaava.
Lestadiolaisuus levisi parissa vuosikymmenessä yli koko Suomen rovasti Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuoleman jälkeen. Pohjoisella herätysliikkeellä oli jopa yhteiskunnallista vaikutusta raitistaessaan Lappia ja muita valta-alueitaan. Osaltaan lestadiolaisuus murensi luterilaista yhtenäiskulttuuria ja toisaalta herätyksen voimakas eksklusiivisuus (ulkopuolisten poissulkeminen) teki uskonnosta hyvin henkilökohtaisen ja omaan yhteisöön liitetyn. (Lohi, 654-670).
Kirkkomme on kaikkea sitä, mitä vanhat herätysliikkeet ovat jälkipolville jättäneet. Nykyään kirkossa tuntuu vaikuttavaan historialliskriittinen raamattu-usko, liberalismi ja eräänlainen ”muistinmenetys” suhteessa Lutheriin ja herätysliikkeittemme perustajiin. Luther tuomitsi Raamatun sanaan nojaten paavin ja hänen kirkkonsa – nykyään luterilainen kirkko etsii paavia yhteistyöhön ja jopa piti paavia vieraanaan 1989 tämän käydessä Suomessa. Herätysliikkeittemme isien palopuheet ovat vain kauniisti kuviteltujen historiikkiteosten pakollista rekvisiittaa nykyaikana ilman todellista arvoa.
Totta on viisastelu, kuinka herätyksestä tulee vanhetessaan herätysliike ja lopulta pelkkä liike(yritys).
Ns. viides herätysliike, uuspietismi ja epävirallisesti muromalaisuus toi Suomeen ennen ja jälkeen sotien voimakkaita herätystuntoja kirkon piiriin.
Urho Muroma aloitti värikkään julistajan työnsä jo 1910-luvulla Etelä-Suomessa. Muroma oli pappina, vaikkakaan ei seurakuntapappina, tuomassa herätystä kirkkoon. Herää Valvomaan-lehti ja Hengellisen elämän syventymispäivät vaikuttivat vuosikymmenien ajan tuoden ihmisiä uskoon ja uskossa olevia lujemmin Jumalan Sanaan.
Muroman evankelioiva työnäky ylitti kirkolliset rajat ja esimerkiksi suurissa Helsinki Kristukselle-tilaisuuksissa Muroma puhui yhdessä vapaakirkollisen saarnaajan Frank Mangsin sekä helluntailaisen Eino Mannisen kanssa täpötäydessä Messuhallissa ja Johanneksen kirkossa vuonna 1943. (Junkkaala, 216).
Urho Muromasta voidaan sanoa, että hän oli Suomessa 1900-luvulla vaikuttavin hengellinen julistaja. Hänen elämäntyönsä hedelmiä ovat myös Suomen Raamattuopisto (perustettu 1945) ja välillisesti Kansan Raamattuseura (varsinaisesti Mangsin työn pohjalta perustettu 1945), Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetys (perustettu, 1967, vuosi Muroman kuoleman jälkeen).
Muroman julistuksen syvyyttä kuvaa hyvin pastori Eino J. Honkasen muistelut.
Honkasen omat juuret olivat herännäisyydessä, mutta sodan aikana hän sai vaikutteita Frank Mangsilta ja tämän elämykseen keskittyvästä julistuksesta. ”Kun tulin työyhteyteen Urho Muroman kanssa, elämykseen tuli syvyyttä. Päällimmäinen muisto siltä ajalta on: Näin sanoo Raamattu. Ensimmäinen vuosi tässä työyhteydessä oli valtavaa Raamattuun paneutumisen aikaa”, Eino J. Honkanen muistelee. Juuri tuo raamattukeskeisyys erotti Honkasen mielestä Muroman toiminnan sekä herännäisyydestä että Mangsista (Junkkaala, 207).
Sodan jälkeen melko pian ”hengellisyyden alasajo” luterilaisessa kirkossa. Omalta osaltaan ns. lundilaiset näkemykset (Lundin yliopiston teologien mukaan nimetty) romuttivat herätyskristillisyyttä kirkossamme. Lundilaiseen näkemykseen kuuluu, paitsi kritiikki pietistä herätyskristillisyyttä kohtaan, niin myös oppi kansankirkosta jossa hurskaita ei eroteta jumalalaittomista. Kirkko toteuttaa tänään lundilaisuutta mm. siinä että kummeiksi hyväksytään avosuhteiset ts. julkisynnissä elävät jumalattomat ihmiset. Yleisesti ottaen kaikki raja-aitojen poistaminen uskovien ja uskosta osattomien välillä noudattaa lundilaisia esim. körttiläisyys ja lestadiolaisuus alunperin edustivat pitäen pappeja ja maallikkoja tasavertaisina.
”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännyitte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka ei kuitenkaan ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin” (Gal. 1:6). Ehkäpä tämän sanankohdan mukaisesti Paavo Ruotsalainen, Fredrik Gabriel Hedberg, Henrik Renqvist, Lars Levi Laestadius ja Urho Muroma ihmettelivät Taivaan kirkkaudessa tätä nykyistä kirkon kaaosta kaikkine eksytyksineen.
Helluntaiherätys
Helluntaiherätys syntyi 1800- ja 1900 luvun taitteessa eri puolilla Pohjois-Amerikkaa, mutta pääasiassa Azusa-kadun herätyksenä tunnettu liike pastori W.J. Seamourin johdolla synnytti nykyisenkaltaisen helluntaitilaisuuden. Azusa-kadun herätys toimi lähinnä mustien keskuudessa ja alkuajoista lähtien piti sisällään voimakkaita hurmoksellisia kokemuksia ja henkikasteita. Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan, dosentti Harri Heino: ”Uskontojen tutkimus on osoittanut tiettyjä yhtäläisyyksiä helluntaiheräyksen uskonnollisuuden ja sen synnyinseudun amerikkalaisen kulttuurin, etenkin mustien alakulttuurin, välillä” (Heino, 83-86).
Suomeen helluntaiherätys saapui 1908, siis samoihin aikoihin Urho Muroman aloitettuja julistajan toimensa. Helluntailiikkeeseen maassamme liittyi babtisteja, vapaakirkollisia, metodisteja ja myös jonkin verran lestadiolaisia (joidenkin seuratilanteisiin on vanhastaan kuulunut ekstaattisuutta). Ristin Voitto-lehti (perustettu 1912) julisti uudenlaista kristillisyyttä suomalaisille ja luterilaiset papit arvostelivat julistusta Jumalan armoa mitätöivänä ja ihmisen omaa uskonsuoritusta korostavana lahkolaisuutena.
Paljon on arvosteltu ns. ratkaisukristillisyyttä eli ihmisen suorittamaa ratkaisua Jumalan seuraamiseksi (Jeesuksen vastaanottamista tahdonratkaisuna). Toisaalta voidaan kysyä, onko Uuden Testamentin sivuilla muuta kristillisyyttä kuin ratkaisuun pyrkivää uskoa. Jeesus sanoo : ”Tule ja seuraa minua”. Käytännöllisellä tasolla ihmisen on kuitenkin jollakin tavoin vastattava esimerkiksi evankelioivan saarnan heittämään haasteeseen – haluanko tehdä parannuksen eli ottaa Jeesuksen vastaan syntieni sovittajana vai en? Helluntailaisuutta on väärin syytetty muun herätyskristillisyyden ohella ihmisen ratkaisun korostamisesta – kuitenkin helluntailaisuus julistaa ihmisen pelastumista yksin armosta Jeesuksen verilunastuksen kautta. Katolilaisuus vaatii ihmiseltä muutakin kuin heittäytymistä Jumalan eteen, sillä teot yhdessä uskon kanssa voivat taata pelastuksen heidän teologiassaan.
Helluntailaisessa teologiassa kasteen merkityksen nostaminen sitä seuraavine henkikasteineen ja tähän liittyvine kielilläpuhumiseen on luterilaisesta näkökulmasta katsottu korostavan ihmisen osuutta pelastumisessa. Luterilainen syntisen vanhurskauttaminen ilman tekoja (yksin uskon kautta) hämärtyy vapaiden suuntien opeissa. Lutherin tekemä vanhurskauttaminen ”löytö” ei ole lukemisesta vanhurskaaksi päättyen Paavalin roomalaiskirjeen selventäviin sanoihin (1938 kirkkoraamatussa, uudemmassa kirkkoraamatussa asia hämärtyy epäselvän käännöksen myötä).
Pastori Jyrki Rossin mukaan ”uskoontulon jälkeen jokainen helluntailainen rupeaa odottamaan omaa helluntaitaan eli ns. henkikaste-kokemusta, jonka seurauksena hän alkaa puhumaan kielillä. Tämä henkikaste eli Pyhällä Hengellä kastetuksi tuleminen onkin helluntailaisuuden varsinainen oma erityispiirre” (Rossi, 58).
Aikoinaan Urho Muroma oli pakotettu tarttumaan helluntailaiseen henkikasteoppiin ja tuomaan siihen raamatullista selkeyttä (Morma, 25.-39). Helluntailaisen opin mukaisesti jokaisen uskoon tulleen pitää kokea erillinen henkikastekokemus ja puhua kielillä. Raamattu pitää kielilläpuhumista vain yhtenä armolahjoista, eikä suinkaan pakollisesta jokaiselle kuuluvana. ”Niinpä saa toinen lahjan tehdä voimallisia tekoja, toinen profetoimisen lahjan… toinen eri kielillä puhumisen armolahjan, toinen taas lahjan selittää kieliä. Mutta kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki, jakaen kullekin erikseen, niin kuin tahtoo” (1. Kor. 12:10-11). Ja vielä Paavali toteaa: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä. Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toista profeetoiksi…Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja?… Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään? (1. Kor. 12:27-30).
Helluntailaisen opin mukaisesti ihminen voi olla uskossa olematta kuitenkaan Pyhällä Hengellä täytetty. Muroman mukaan jokainen uskova on saanut Pyhän Hengen eli on kastettu Hengellä. Helluntailainen väärä opetus vaikuttaa invalidisoivasti uskoviin suunnan piirissä, sillä ”oppi henkikasteesta kielilläpuhumiseen on aiheuttanut helluntailaisten keskuudessa ongelmia, sillä moni jäsen on hakenut tätä kokemusta kuitenkaan sitä saamatta” (Rossi, 58). Helluntaiseurakunnissa on paljon jäseniä joita ei pidetä ”aivan täysinä” Kristittyinä ja nämä jäsenet eivät nauti täyttä luottamusta esimerkiksi jaettaessa seurakunnan työ- ja luottamustehtäviä. Tämä kaikki ainoastaan epäraamatullisen opetuksen johdosta aivan turhaan.
Kasteasian ei pitäisi synnyttää minkäänlaista ”vesisotaa” puoleen taikka toiseen, sillä alkuseurakunta/kirkko kastoi lapsena aina imeväisikäisistä alkaen. Saksalainen professorin Joachim Jeremiaksen esiin nostamat tosiasiat alkuseurakunnan ajoilta (kirkkoisien kirjeet ja arkeologia, hautalöydöt) puhuvat selkeätä kieltä: ”Kaikkialla kohdataan 100-luvulla lapsikaste vanhana ja vakiintuneena koko kirkon tapana, jonka sekä idässä ja lännessä katsonaan periytyvän apostoleilta”. Kirjallisista lähteistä voidaan saada selville lapsikasteen valinneen vielä apostoli Johanneksen eläessä, eikä missään kirjallisessa dokumentissa vastusteta tapaa, vaan sitä pidetään apostolisena traditiona. Alkukristityt vaikuttavat omaksuneen tavan kastaa kristittyjen perheiden lapset apostoleilta, johon myös apostolien tekojen kohdat perhekuntien kastamisesta näyttävät viittaavan (Ap. 16:33-34).
Myös vapaissa suunnissa myönnetään lapsikasteen olleen käytäntö 100-luvulla, vaikkakin korostetaan käytäntöä, että käytäntöä on vastustettu vähemmistöksi jääneen ”vapaaseurakuntaliikkeen” piirissä (Westin, 21).
Ensimmäiset laajemmat ongelmat lapsien kastamisen suhteen alkoivat esiintyä vasta 300-luvulla samoihin aikoihin vaikuttaneen montanolaisuuden kanssa (muistutti helluntailaisuutta. Haavisto, 42). Ennen 300-luvun ”kastekriisiä” ja sen voittamista vallitsi Jeremiaksen mukaan yhtenäinen kastekäytäntö – lapset kastettiin alkuseurakunnalliselta ajalta lähtien (Jeremias, 27-59).
Luterilainenkin lähetystyö pakanoita kohdatessaan ensiksi opettaa uskoon tulleita kristillisistä asioista ennen kuin suorittaa kastetoimituksen, eli ”joka uskoo, se kastetaan”. Mutta kristittyjen apostolisen tavan mukaisesti jo avain pieninä. Vapaat, suunnat eivät salli lapsikastetta, mutta kuitenkin kastavat lapsia n. 8-12 vuotiaista alkaen (uskoen näillä olevan jo itsenäinen tahto).
Lutherin mukaan kaste pysyy aina voimassa, Vähän katekismuksen mukaan kaste ”vaikuttaa syntien anteeksisaamiseen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset”. Kaste pysyy siis aina voimassa, vaikka ihminen ei myöhemmin uskoisikaan Jumalaan. Jos ihminen kääntyy takaisin Jumalan puoleen, ei häntä tarvitse eikä saa kastaa uudelleen (Rossi, 46).
Vapaiden suuntien kasteoppi on torjuttavissa raamatullisin perustein, muistaen apostolisen ajan perinnön alkukirkolle jonka mukaisesti koko perhe on tervetullut Jeesuksen luokse kasteen kautta. On muistettava myös efesolaiskirjeen sana: ”Niin kehotan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niin kuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii… yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä…” (Ef. 4:1-6)
Helluntailainen opetus henkikasteesta erillisenä välttämättömästi tapahtuvana tapahtumana on myös väärä ja etenkin heidän opetuksensa siitä, että jokaisen kokema henkikasteen yhteydessä tapahtuva kielilläpuhumiseen, ei voi saada muitakaan armolahjoja väittävät mm. Ristin Voitto n:o 8,1987 ja n:o 50,1998.
Huomattava on kuinka helluntailainen seurakuntanäkemys siitä, että seurakunnassa ei voi olla laisinkaan synnissä eläviä torjutaan luterilaisessa tunnustuskirjallisuudessa esim. Sovinnonkaava, Solida deelaratio XII ”Kasteenuusioiden harhaavat uskonkohdat” n:o 5. Helluntaiseurakunnassa voidaan kastaa sellainen ihminen, joka tupakoi mutta häntä ei liitetä seurakuntaan. Näin halutaan uskotella, ettei ‘’syntisiä” kuulu laisinkaan seurakuntaan. Käytännön tasolla seurakuntalaiset ovat yhtä syntisiä uskovia kaikkine erehdyksineen kuin muutkin uskovat toisissa seurakunnissa ja kirkoissa. Tällaisen epäpyhään hurskasteluun perustuvan seurakuntanäkemyksen on luterilainen tunnustuskirjallisuus halunnut poistaa mainitusta kohdassa.
Helluntailaisuuden hyväksi vaikutukseksi on nähtävä selkeä evankeliointityö. Varsinkin yhteiskunnan laitapuolenkulkijat ovat saaneet seurakunnissa rakkautta ja ymmärtämystä osakseen. Myöskin romaaniväestön uskovista useimmat toimivat helluntaiseurakunnissa. Vaikka tässä tutkielmassa on arvosteltu vapaiden suuntien ylläpitämää vääristynyttä eskatologista oppia sekä kastekäsitteitä, niin on syytä muistaa vapaissa suunnissa olevan suurimmaksi osaksi vilpittömiä uudestisyntyneitä kristittyjä.
Leo Meller
Saarnamies Leo Meller kuuluu taustaltaan helluntailaisuuteen vaikka johtaakin riippumatonta kristillistä kustantamoa Kuva ja Sanaa, joka on saanut syntynsä sota-ajan Suomen herätysten pohjalta ja liikkeen perustajahahmoista johtavimpana toimi Ensio Lehtonen. Patmoslähetyssäätiö vaikuttaa taustajärjestönä Kuva ja Sana kustannusliikkeen toimintojen Kipinä-lehden ja Kristillisen keskuksen evankelioimistyön takana. Patmos on myös yhteiskristillisellä pohjalla toimiva lähetyssäätiö ja toimii useissa maissa yleensä yhteistyössä muiden lähetys- ja avustusjärjestöjen kanssa. Patmos tunnetaan lähetysjärjestönä nopeana ja tehokkaana tapana kohdentaa varoja johonkin erityiseen avustuskohteeseen esimerkiksi Afrikassa lääketieteellistä apua, Romaniaan lapsille joulupaketteja taikka juutalaisten kuljettamiseen Venäjältä Israeliin.
Huomionarvoista Mellerin johtamassa Muuttuvan Ajan lehdessä (aik. Kipinä) ja Kristillisen Keskuksen toiminnassa on yhteiskristillisyys. Artikkeleiden kirjoittajina lehdessä tai julistajina kokouksissa saattaa esiintyä samalla kertaa niin luterilaisia pappeja kuin helluntaisaarnaajia veljellisessä sovussa. Näin täyttyykin Jeesuksen ylipapillinen rukous ”että he kaikki olisivat yhtä (Joh. 17:21). Patmos säätiön toimintojen luonne on evankelioivaa, uskoon saattavaa ja uskossa kasvattavaa herätyskristillisyyttä (esim. Kuvan ja Sanan kustantamat kirjat ja kasettituotanto).
Vapaakirkollisuus
Suomen Vapaakirkko on alkuaikoinaan pyrkinyt uudistamaan luterilaista kirkkoa sisältä käsin. Nykyään Vapaakirkko vaikuttaa luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa ja on olemukseltaan helluntailaisuutta ”kirkollisempaa” omistaen esimerkiksi oikeuden vihkiä avioliittoon (tätä oikeutta ei ole helluntaiherätyksellä). Helluntaiherätyksestä poiketen vapaakirkollisuudessa ei vaadita kielilläpuhumista henkikasteen merkkinä. Kanadasta alkanut ns. Toronto-ilmiö johon liittyy hurmoksellinen nauraminen, kaatuminen ja vapiseminen, on saanut jalansijaa juuri vapaakirkollisuudessa 1990-luvulla. Ilmiöt ovat kylläkin jakaneet Vapaakirkkoa eri mielipiteisiin (Rossi, 66-67).
Vapaakirkko sallii muihinkin tunnustuskuntiin kuuluvien uskovien nauttia ehtoollista kuin pelkästään omien seurakuntalaisten. Helluntailaisten oppien mukaanhan esim. Luterilainen ei voi nauttia ehtoollista helluntaiseurakunnassa – luterilainen voidaan jopa fyysisesti pysäyttää ehtoolliselle yrittämisestä (joissakin helluntaiseurakunnissa on noudatettu yhteiskristillistä ehtoollispöytää omista opeista poiketen).
Toronto-ilmiö ja sen ulkoisista merkeistä nauramisineen ja pakkoliikkeineen on puhuttu paljon. Kuitenkin tuomitseminen liikkeen yhteydessä on syytä välttää, sillä Apostolien tekojen kuvaama ensimmäinen helluntaikin oli aikalaistensa silmissä niin erikoista, että Pyhän Hengen laskeutumisen kokeneet apostolit vaikuttivat joidenkin mielestä humalaisilta (Ap. 2). Samoin Vanhan Testamentin kuvaukset Pyhän Hengen aiheuttamasta hurmoksesta saattoivat järkyttää aikalaisiaan (esim. 1. Sam. 19:23-24).
Torontolaisuudesta usein ajatellaan samoin kuin ensimmäisestä helluntaista: ”Ja he olivat kaikki hämmästyksissään eivätkä tienneet, mitä ajatella, ja sanoivat toinen toisillensa : ‘Mitä tämä mahtaakaan olla?’ (Ap. 2:12). Ilmiöstä ja sen tuomitsemisesta on syytä muistella mieliimme Gamalielin kuuluisa tuomio : ”Jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa; mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan” (Ap. 5:38-39). Pari vuotta torontolaisilmiön jälkeen ainakin Suomessa toiminta näyttää taantuneen ja mukautuneen muun Pyhän Hengen kokemisen linjoille seurakunnissa ja erityiset ilmiöt näyttävät tasaantuneen ”normaaleiksi”.
Kirkollista kuuliaisuutta
Israelin kansan erämaavaelluksen aikana Koorah, Daatan ja Abiram nousivat kapinaan Moosesta ja Aaronia vastaan. Heidän kapinaansa liittyi kaksisataaviisikymmentä vaikutusvaltaista miestä, kansan päämiehiä, kansankokouksen jäseniä ja arvokkaita miehiä. Kapina kohdistui Mooseksen ja Aaronin erikoisasemaan ja johtajuuteen Israelin kansan edessä ”Jo riittää! Koko seurakunta, he kaikki, ovat pyhät, ja Herra on heidän keskellänsä. Miksi te siis korotatte itsenne Herran seurakunnan yli?” (4. Moos. 16:3). Kapina päättyi Koorahin, Daatanin ja Abiramin täydelliseen tuhoon
Suomessa luterilaisen kirkon voidaan katsoa saaneen asemansa Jumalalta uskonpuhdistuksen hedelmänä 1500-luvulla. Kirkolla on osoittaa juuriensa ulottuvan keskiaikaisen katolilaisen kirkon kautta Konstantinuksen uskonnonvapauttamisen julistukseen 300-luvulla ja vainojen vuosisatojen lävitse suoraan alkuseurakuntaan ja apostoleihin. Jeesuksen elämässä, sovituskuolemassa ja ylösnousemuksessa on luterilaisen kirkon perustukset tänäkin päivänä, eikä ainoastaan teologisesti vaan myös historiallisesti.
Kiliasmia tarkastellessamme olemme huomanneet kuinka kirkon ulkopuoliset tahot, kristilliset lahkot ovat erikoisoppiensa kautta asettuneet sen työn esteeksi jota Jumala on kirkkonsa kautta halunnut tehdä. Valitettavasti näin on tänäkin päivänä. Suomessa helluntailaisuus, vapaakirkollisuus ja muut kirkon ulkopuoliset herätysliikkeet julistavat pelkällä olemassaolollaan ja myös julistuksellaan kirkosta eroamista. Uudelleenkastajien harhat ovat tarkoitettu erottamaan uskovia kirkosta, johon kuitenkin lähes koko kansa kuuluu. Uskovat menettävät erotessaan suurimman tehonsa evankeliointityössään.
Valtakirkollisuudesta eroaminen on ollut kirkkohistoriassa eräs keskeinen piirre ns. kastajaliikkeille. Kirkkohistorian professori Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia: ”On päinvastoin helppo löytää heikkoja kohtia kastajain opeista ja toiminnasta, Ennen kaikkea on kysyttävä, ymmärsivätkö he lainkaan historiallista tilannetta. Näkivätkö he koskaan asiaa toisella puolen, so. ottivatko he huomioon, mikä uskonpuhdistuksen kohtalo olisi ollut, jos Zwingli, Luther, Calvin ja heidän apulaisensa olisivat yrittäneet johdonmukaisesti käydä vapaaseurakunnan (kastajaliikkeen) tietä?… Kastajien johtajien olisi pitänyt katsella liikettä kansankirkollisen uskonpuhdistuksen täydennyksenä, mutta tämä ei tietenkään ollut helppoa, kun heitä uhattiin…Edelleen voidaan kysyä, eikö heidän olisi pitänyt yrittää luoda vapaaseurakuntaa asettamalla uskovain kastetta etualalle, joten he olisivat vapauttaneet liikkeen paljasta sen kokemasta vihasta ja halveksunnasta” (Westin, 198).
Jeesus ei yllyttänyt kapinaan, vaan sanoo uskonnollisesta järjestelmästä, joka on tullut Jumalan sallimuksesta, näin ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sen tähden, kaikki, mitä he sanoivat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä katselisivat” (Matt. 23:1-5). Kristityn tulisi samoin menetellä kirkkoa kohtaan, ottaa ja noudattaa se mikä on Raamatun mukaista. Jumalattomien pappien tekoja ei pidä seurata, sillä kirkko ei valitettavasti välttämättä noudata Raamatun sanaa toiminnassaan. Kuitenkin sen asema perustuu viimekädessä siihen, että se on ”Mooseksen istuin”. Kirkon perusoppi Raamatun ja tunnustuskirjojensa kautta on edelleenkin raamatullinen. On synti erota kirkosta ja asettua kapinaan Herran huonetta vastaan.
Apostolien teoissa sanotaan alkuseurakunnasta: ”Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää (ehtoollisen vietto)… kiittäen Jumalaa ja ollen kaiken kansan suosiossa” (Apt. 2:46-47). Tänään uskovien tulisi kokoontua kirkoissa ja näin saavuttaa ”kaiken kansan suosio” koska kansa kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Kansan suosio on esimerkiksi helluntailaisuudesta kaukana, sillä lähes kolmannes suomalaisista suhtautuu jopa kielteisesti helluntaiherätykseen (Heino, 29). Lieko syynä juuri helluntailaisten tapa erota kirkosta, uudestaan kastaminen vai muut kummallisuudet.
Myös Paavali kehottaa : ”Pysyköön kukin, veljet, Jumalan edessä siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu.” (1. Kor. 7:24). Tämäkin kehottaa uskovia toimimaan siinä ympäristössä (kirkossa) missä he ovat saaneet tulla Jeesuksen seuraajiksi. Ylensä suomalainen kansallisen perinteen johdosta kuuluu kirkkoon uskoon tullessaan, vaikka uskoon saattava julistus olisi kuultu vapaissa suunnissa. Sinänsä Kristuksesta saarnaaminen tuo ihmisiä uskoon myös vapaissa suunnissa ja Paavali oli sitä mieltä, että ”kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi tai totuudessa!
Raamatun sivuilla ensimmäinen ajatus muodostaa yksityinen ”vapaaseurakunta” oli Pietarilla. Hän olisi myöskin jättänyt huomiotta Messiaan Jeesuksen merkityksen Israelin kansalle ja myös muille kansoille. Jeesuksen kirkastumistapahtumassa vuorella olivat opetuslapsista mukana Pietari, Jaakob ja tämän veli Johannes. Juuri kesken taivaallista ilmestystä, jossa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, Pietari sanoo ”Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden” (Matt. 17:4). Pietari ajatteli itsekkäästi. Olisi ollut mukava perustaa vuoren huipulle ikioma seurakunta, jossa Mooses olisi edustanut lakia, Jeesus evankeliumia Elia karismaattisuutta. Kaikki tarvittava hengellinen olisi ollut läsnä tuolla vuorella. Mutta tavallinen kansa, israelilaiset ja koko pakanamaailman käännytystyö olisi jäänyt unohduksiin.
Uskoon tullut ihminen voi menetellä Pietarin tavoin itsekkäästi. Uskoontulo on ihana vuorenhuippu jolloin Jeesus kirkastuu ihmisen elämässä, mutta vain saman kokeneet opetuslapset voisi kelpuuttaa seurakuntaan nauttimaan oikeista lain ja evankeliumin saarnoista ja armolahjoista. Uskovien tulisi kuitenkin tulla alas vuoreltaan ja mennä kansan pariin (Suomessa kuulua kirkkoon) levittämään evankeliumia. Jeesus tuli etsimään kadonneita ja parantamaa sairaita.
Paavali painottaa kuuliaisuutta esivallalle: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivalalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta. Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion” (Room. 13:1-2). Uudelleenkastajat ovat jatkuvasti historiassaan asettanut esivaltaa vastaan. Samoin on laita suomalaistenkin vapaiden suuntien tänäkin päivänä. Suomi on valtiona kristillinen, luterilainen kirkko ja valtio ovat liitossa keskenään monin eri tavoin, puhutaan kirkon ja valtion avioliitosta. Suomalainen ”luterilainen” esivalta on kristillinen ja se on lahja Jumalalta. Kirkosta eroava kristitty asettuu esivaltaa vastaan käyttäessään hyväkseen uskonnonvapauslakia, koska Suomi on ennen kaikkea tunnustuksellisesti luterilainen valtio. Kirkko hoitaa yhteiskunnallisesti merkittäviä tehtäviä, kuten väestökirjanpitoa ja ylläpitää hautausmaita joihin haudataan myös kirkosta eronneet (ateistisen vapaa-ajattelija-liiton hautausmaita lukuun ottamatta). Lähes jokaisella Suomessa syntyvällä lapsella on isänmaa ja äitikirkko syntymälahjanaan. Hengellisessä mielessä voidaan kysyä, onko kirkosta eronneilla perintöoikeutta Suomen tuleviin hengellisiin herätyksiin, koska aiemmatkin koko kansaa koskeneet herätykset ovat vaikuttaneet kirkon piirissä? Valtion ja kirkon ”avioliitto” merkitsee kirkkoon kuuluvalle uskovalle avioliitossa syntyneen lapsen oikeutta vaikuttaa Suomen kansan hengelliseen heräämiseen.
Myöhempi lisäys: Tämä kaikki edellämainittu toimisi ihannetapauksessa. Suomessa evankelisluterilaisen kirkon kohdalla on kuitenkin tapahtunut viime vuosikymmeninä vakavaa lankeamusta: naispappeus ja homosuhteiden hyväksyminen. Ja muutoinkin on lähennytty jumalatonta yhteiskuntaa Jumalan ja Hänen valtakuntansa sijaan. Nyt kristityn on likipitäen mahdotonta kuulua kirkkoon tulematta siitä saastutetuksi. Kirkko jopa vainoaa niitä, jotka haluavat elää ja julistaa raamatullista ja luterilaisen tunnustuksen mukaista oppia.
Herätyksen tuulia kirkossa
Viimevuosien uutiset kirkon piiristä kertovat armolahjojen toimimisesta ja uskovien yhteisistä kirkkotilaisuuksista. ”Hurmosliike leviää kirkossa” otsikoi Helsingin Sanomat artikkelinsa kirkossa vaikuttavasta nykyisestä karismaattisesta liikehdinnästä. ”Sairaiden parantaminen, rippi, esirukous, kielillä puhuminen, katuminen, öljyllä voitelu ja profetoiminen ovat vallanneet tilan kirkkokansan elämässä” toteaa Helsingin Sanomat 7.8.1996.
Lähes puolet seurakunnista järjestää karismaattisia tilaisuuksia, hengellinen hurmos ja uudet ylistyslaulut kiirivät kirkoissa kirkon tutkimuskeskuksen mukaan. Edellinen näin paljon kirkkoon vaikuttanut liikehdintä tapahtui helluntailaissaarnaaja Niilo Yli-Vainion aikana 1970-luvulla (Helsingin Sanomat 7.8.1996).
Suomessa kirkoissa jo toistakymmentä vuotta kiertänyt pastori Seppo Juntunen rukouspalveluineen on saanut seurakunnissa hyvän vastaanoton. Sairaita paranee näissä karismaattisissa kokouksissa, jotka pidetään lähes poikkeuksetta eri kirkoissa yhteistyössä paikallisten seurakuntien kanssa.
Kirjoittajan keskimmäinen poika on parantunut parin kuukauden ikäisenä Seppo Juntusen rukouksen kautta Saaren kirkossa 1992. Vauva ei synnyttyään kyennyt imemään äidinmaitoa ja oli nenämahaletkujen kautta ruokittavana. Rukousillan jälkeen poikavauva muodosti ensimmäistä kertaa imuliikettä suullaan ja ruokintaletkut voitiin poistaa pojan parantumisen johdosta. Isän tehtävänä ensimmäisessä imetyshetkessä rukousillan jälkeen oli kuivata harsolla äidin ilon kyyneleitä imevän vauvan kasvoilta. Pojan epikriisiin lääkäri merkitsi synnynnäisen vian parantuneen hengellisessä tilaisuudessa! Kiitos Jumalalle!
Nokian kirkkoherra Markku Koiviston karismaattisista kirkkoilloista alkanut toiminta valloittaa Tampereen ympäristöä ja säteilee kirkkovieraiden mukana ympäri Suomea. Koivisto on saanut piispaltakin nuhteita hengellisestä toiminnastaan, mutta jokaisella Jumalan antamalla herätyksellä on aina ollut vastustajansa, mutta jokaisella on Jumalan antamalla herätyksellä on aina ollut vastustajansa. Tampereelle on perustettu Palatsi-seurakunnan nimellä toimiva ‘’seurakunta” ei pyri olemaan varsinaisesti oma seurakuntansa muussa mielessä kuin uskovien ja uskosta osattomien kohtaamispaikka ja evankeliointityön keskus Tampereen alueella. Toiminnasta vastaa paljolti Nokian entinen kanttori Markku Ylipää. Markku Koivisto vierailee puhujana myös Palatsiseurakunnassa ja on henkilönä ollut keskeinen vaikuttaja toiminnan synnyssä. Palatsi-seurakunta on ilmoittanut pitäytyvänsä luterilaisessa kastekäsityksessä julistuksessaan.
Palatsiseurakunnan sekä muiden vastaavien luterilaista kirkkoa lähellä olevien piirien tutkijana ja yhdistäjänä toimii Hengen uudistus kirkossamme ry, jonka puheenjohtajana on Nokian kirkkoherra Markku Koivisto. Yhdistys julkaisee Kädenojennus-lehteä.
Myöhempi lisäys: Yllättävää oli Markku Koiviston aviorikos vaimoaan kohtaan homosuhteilla. Tämä oli katastrofi Nokian herätykselle ja kristikunnalle Suomessa yleensä.
Kirkon piirin uskovat pitävät erilaisia ylistys ja rukoustilaisuuksia monissa seurakunnissa ympäri maata. Tätä voi pitää suuren herätyksen alkuvalmisteluna, Herra kokoaa ensiksi esirukoilijoita pohjustamaan suurta hengellisten asioiden läpimurtoa – kirkolla on siis toivoa Jumalan huolenpidosta.
Samaan aikaan esimerkiksi helluntaiseurakunnat kasvavat vain vähän (DAWN seurakuntakysely, Suomen Gallup 1994, Srk:n kehittämisen konferenssin valmistelutyöryhmä, s.25).
Kirkko on suurimman herätyksensä edessä
Suomen Gallupin tekemän DAWN-Gallup 1994-tutkimus tuo esiin joitakin ällistyttäviä tuloksia : peräti 81% suomalaisista haluaisi osallistua säännöllisesti jonkin kristillisen seurakunnan toimintaan! Melkein puolet suomalaisista (45%) piti vuonna 1996 valmistuneessa haastattelututkimuksessa itseään uskovina, 80% katsoi olevansa kristittyjä ja 78% luterilaisia (Heino, 17-18).
Kirkon piirissä leviävä ja voimistuva Pyhän Hengen liikehdintä yhdessä janoavien ihmisten kanssa on ilmiö joka Jumalan tahdosta saattaa puhjeta taivaalliseksi herätykseksi yli Koko Suomen milloin tahansa.
Yleisessä ilmapiirissä 90-luvun lopulla on tapahtunut käänne uskonnollisempaan suuntaan. Uskonnonfilosofian professori Simo Knuutilan mukaan ihmiset ovat nyt valtavan kiinnostuneita keskustelemaan yleisistä uskontoon liittyvistä filosofisista kysymyksistä. Uskonnon nouseminen kiinnostuksen kohteeksi on kansainvälinen ilmiö. Ranskassa kaikki merkittävät filosofit keskustelevat nyt uskonnosta, väittää luterilaisen maailmanliiton tutkimuskeskuksen professori Risto Saarinen (Helsingin sanomat, D 1, 19.10 1997).
Viimeiset parikymmentä vuotta on ollut Suomessa uusien seurakuntien perustamisen aikaa ja vauhti on vain yltynyt viime aikoina. Edellä mainittu DAWN -tutkimus tähtää toimintastrategiassaan yhä uusien seurakuntien perustamiseen lähes jokaiseen asumalähiöön erikseen.
Vaikka uskovien perustaessa uusia seurakuntia taustalla on usein pyyteetön rakkaus lähimmäisiä kohtaan heidän evankelioimisekseen, niin kokonaisuudessaan Jumalan seurakunta hajoaa yhä pienimpiin osiin. Pelkästään helluntailaisten uskovien n. 55 000 oleminen erillään tavallisesta kansasta (eli kansan kirkosta) heikentää voimakkaasti helluntailaisten evankelioimisen voimaa suhteessa koko väestöön. Mikäli he toimisivat luterilaisten seurakuntien sisältä käsin ihmisten saattamiseksi uskoon tulokset olisivat aivan toista luokkaa, kuten olemme jo edellä maininneet.
Suomen kansasta kuuluu 86 % kirkkoon virallisen tilaston mukaan (31.12.1995). Tämä yli 4 miljoonainen väestö on parhaiten tavoitettavissa hengellisellä työllä kirkon kautta, johonka he jo ”luonnostaan” kuuluvat. Heille voitaisiin julistaa pelastussanomaa Jeesuksesta ilman harhautuneita erikoisoppeja kasteista tai muista seurakunnista. Täytyy muistaa, että kirkko sinällään seisoo raamatullisella uskonpuhdistuksen pohjalla, vain kelvottomat paimenet estävät kirkon olemasta aidosti sitä, mitä se tunnustuskirjallisuudessaan sanoo olevansa.
Kirkon raamatullisen perustan johdosta emme tarvitse uusia seurakuntia, vaan herätystä kirkkoon sisälle! Uskon tämän uuden ja voimallisen Pyhän Hengen liikkeen, joka kirkossa vaikuttaa, vetävän mukaansa muista suunnista ja kirkoista.
Kyllä luterilaisissa kirkoissa saa toimia tänäkin päivänä raamatullisten ja alkuseurakunnallisten tapojen mukaisesti – tätähän osoittaa edellä mainitut esimerkit. Lähes puolessa luterilaisista seurakunnista järjestetään jo karismaattisia (raamatulliset armolahjat sallivia) tilaisuuksia.
On olemassa luterilaisia seurakuntia joissa esimerkiksi kirkkoherra tai muu työntekijä vastustaa uskovien kokoontumista seurakunnan tiloissa. Taustalla saattaa vaikutta kielteiset kokemukset jostakin herätysliikkeestä tai yksinkertaisesti vain voimakas jumalaton liberaaliteologinen mielipide. Tämänkaltaisissa tilanteissa uskovien on kokoonnuttava kodeissa ja vaikutettava kirkkoneuvoston ja valtuuston kautta saadakseen luvan pitää luterilaisia tervehenkisiä tilaisuuksia seurakunnan tiloissa. Usein turhien vastakkainasettelujen aiheuttajina on myös uskovien vapaista suunnista kopioimat jyrkät asenteen ja rakkaudeton asenne kirkkoa ja sen viranhoitajia kohtaan.
Terve oppi on herätyksen kasvualusta
Vapaiden hengellisten suuntien mukaan tuomat anglosaksiset opit lopunajoista, joita kirjan alussa olemme käsitelleet, ovat vääristäneet Suomessakin herätyskristillistä julistusta kirkon piirissä. On kysymys paitsi raamatullisuuden menettämisestä, niin myös raittiin luterilaisen tunnustuskirjallisuuden pimittämisestä – kuuluuhan oikea oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta Augsburgin uskontunnustuksen 17. artiklassa selkeänä, mikäli siihen vain uskotaan ja löydetään raamatulliset perusteet.
Luterilaisten uskovien tulisi tutustua paremmin uskonpuhdistajan löytämiin aarteisiin: vanhurskauttamisoppiin, lapsikasteen apostoliseen perustukseen ja eskatologiaan (amillennialistiseen näkemykseen lopunajoista). Erilaisten opillisten tuulien ravistellessa luterilaisella kirkolla on pysyvää kalliomaata jalkojensa alla, mikäli se siihen vain turvaisi ja arvostaisi juuriaan.
Terve tunnustuksellinen vankkumaton oppi on parasta kasvualustaa sille suurelle herätykselle jonka edessä kirkko Suomessa on vuosituhannen päättyessä.
Koko tämän tutkielman aihepiiri ja Raamatun tekstien esille ottaminen kertoo suuresta edessä olevasta historiallisesta mullistuksesta – Jeesuksen takaisin tulemisesta. Tämä tosiasia vahvistuu seuratessamme maailman muutoksia raamatun profetioiden takaa. Emme kristittyinä voi olla julistamatta Jeesusta pelastajana. Emme myöskään saa unohtaa opetusta Hänen pikaisesta takaisin tulemisesta kunniassa ja kirkkaudessa. Israelin valtiollisen jälleenrakentamisen nähnyt sukupolvi on Raamatun profetioiden valossa myös viimeinen sukupolvi, johon me kaikki vielä kuulumme.
lähteitä:
Antturi kai, Jeesus tulee. Ristin Voitto, Vantaa 1980
Augustinus Herramme vuorisaarna. Weilin+Göös, Espoo 1990
Bjol Erling-Hjortso Leo, Otavan suuri maailmanhistoria, Keuruu 1983
Boice James Montgomery, Viimeinen ja tuleva maailma kirjaneliö, Pieksämäki 1975
Buck Roland, Enkelit puhuvat minulle. Kuva ja Sana. Loimaa 1980
Christensen Torben-Göransson Sven, kirkkohistoria. Oy Gaudeamus Ab, Tapiola 1974
Deal Colin, Jeesuksen tulemuksen päivä ja hetki. Kuva ja Sana Loimaa 1983
Dyer Charles H., Baabelin nousu ja tuho. Kuva ja Sana, Loimaa 1991
Ferguson B. Sinclair-Wrigt F. David, New Dictionary of Theology. Illinois USA 1991
Frish Hartvig, Euroopan kulttuurihistoria. WSOY, Porvoo 1962
Haavisto Osmo, Mitä Johannes näki? Aika OY, Jyväskylä 1995
Hartenstein Karl, Minä tulen pian. Suomen Lähetysseura, Vaasa 1974
Hartonen Vilho, Mitä pian tapahtuu, Ristin Voitto, 4.p., Tikkurila 1964
Hedegård David-Saarnivaara Uuras, Kohti suurta Baabelia. Omakustanne, Lappeenranta 1960
Heino Harri, Mihin Suomi tänään uskoo? WSOY, Juva 1997
Henrikson Alf, Antiikin tarinoita, osa 2. WSOY, Porvoo 1963
Holm S.-Nielsen-Noack B.-Achen S.T., Raamattu ja sen kulttuurihistoria. Otava, Helsinki 1970
Jeremias Joachim, Lapsikaste kirkon alkuaikoina. SLEY-kirjat OY, Vaasa 1981
Junkkaala Timo, Urho Muroma-herätyssaarnaaja. PerusSanoma OY, Hämeenlinna 1990
Lehtonen Ensio, Suomen kohtalo. Kuva ja sana, Rauma 1963
Lindsey Hal, Ihminen aika on lähellä! Ari-kustannus, Saarijärvi 1975
Lindsey Hal, Tuleva uusi maailma. Ristin Voitto, Tikkurila 1997
Lindsey Hal-C.C.Carlson, Maa entinen suuri planeetta. Ristin Voitto, 3.p. Tikkurila 1973
Lissner Ivar, Romerska Kejsare. Vaelter-Verlag Olten, Stockholm 1960
Lohi Seppo, Pohjolan kristillisyys. SRK, Jyväskylä 1997
Luther Martti, Huonepostilla. SLEY, Turku 1945
Luther Martti, Valitut teokset. WSOY 2.p., Juva 1983
Madsen Poul, Pyhän Hengen olemus ja työ. Kuva ja Sana . 2.p., Rauma 1961
Madsen Poul, Tuleva kirkkaus. Otava, Keuruu 1962
Manns Peter-Loose Helmuth Nils, Martti Luther. SLEY, Freiburger Graphische Bettriebe 1982
Meller Leo, kasetti: Mikä on totuus vaivan ajasta ja antikristuksesta (Y9503041)
Meller Leo, Tästä ei puhuta. Kuva ja Sana Loimaa 1984
Meller Leo, Yhdestoista hetki. Kuva ja Sana, Loimaa 1979
Messori Vittorio, Jeesus Nasaretilaisen arvoitus. Kirjapaja, Pieksämäki 1981
Michaelis Herbert, Ihmisen tarina-suuri maailmanhistoria. Kirjayhtymä, Helsinki 1971
Mikko Juva, Kirkon parlamentti. Ottava, Pieksämäki 1976
Millard Alan, Jeesuksen aika avautuu. SLEY, Helsinki 1990
Muromia Urho, Kristus-kaste. Suomen Raamattuopiston kustannus, Jyväskylä 1984
Mäkelä Raimo, Ilmestyskirja nyt. PerusSanoma OY , Juva 1993
Mäkinen Vesa, Suomen vanhat linnat. WSOY , 2 p., Porvoo 1975
Nikolainen Aimo T., Johanneksen ilmestys Kirjapaja, Helsinki 1962
Pinomaa Lennart, Voittava usko. WSOY, Juva 1979
Puukko A.F, Raamatun selitysteos. WSOY, Porvoo 1956
Päivänsalo Martti, Taistelu Raamatusta. EV.lut. Herätysseura ry, Suolahti 1993
Päivänsalo Pentti – Murtorinne Eino, Jälkeen Kristuksen. Otava, Keuruu 1978
Rossi Jyrki, AD 2000-Kohtaamisia, suomalainen usko. Kirjapaja, Jyväskylä 1996
Saarnivaara Uuras, Harmagedon. 4.p, Ev.lut. Herätysseura, Suolahti 1991.
Saarnivaara Uuras, Suuri luopumus. Kustannus Oy Uusi Tie, Suolahti 1967
Saarnivaara Uuras. Voiko Raamattuun luottaa. 3.p. Ev.lut. Herätysseura ry. Suolahti 1985
Santala Risto, Kenenkä te sanotte minun olevan? Kansan Raamattuseura, Heinola 1964
Santala Risto, Messiaan aika avautuu. WSOY, Juva 1995
Schweizer Eduard, Markuksen evankeliumi. Kirjapaja, Juva 19989
Scofield Study Bible New American Standard, 1988
Simojoki Martti, Sana joka kantaa, Suomen lähetysseura 2.p., Helsinki 1956
Smendi Rudolf, Vanhan testamentin synty. Yliopistopaino 1989
Smith Oswald, Kuninkaan palatessa. Ristin Voitto, Tikkurila 1960
Suomen piispojen synodaalikirja, Kristillinen usko ajassamme. WSOY, Porvoo 1967
Tiililä Osmo, Tuhatvuotinen valtakunta. Otava, Helsingissä 1994
Vainikainen kerttu. Verho vedetään syrjään. Savo-Karjalan Raamatunopiskelijat, Saarijärvi 1985.
Walvoord John F ja John E, Huomenna Harmagedon?. Ristin Voitto, Tikkurila 1975
Westin Gunnar, Vapaan kristillisyyden historia.Ristin Voitto, Tikkurila 1975
Viksten Mauri, Tulevaisuuden suuntaviivoja. Ristin Voitto. Saarijärvi 1981
Wilkerson David, Herätys on täällä. Kuva ja Sana, Saarijärvi 1997
Wilkerson David, Pasuuna soi. Ari-kustannus, 2.p., Tampere 1987
Voitto Viro, Pyhän maan matkaopas. Kirjaneliö, 2.p. Pieksämäki 1975
Väisänen Matti, Milloin Messias tulee? Uusi Tie, Jyväskylä 1995
1986-1997